Jouluvalmisteluprojekti kaikkine pienine osaprojekteineen (joulukortit, lahjat, lahjojen paketointi, lahjojen toimittaminen saajilleen, jne jne) on pikkuhiljaa saapumassa päätökseen. Toistan saman projektin joka vuosi siitä suuresti nauttien, onhan se osa joulunodotusta. Mutta samalla joka vuosi huokaisen syvästä helpotuksesta kun projekti lähenee valmistumistaan ja alkaa joulunajan projektirauha. Tai siihen ainakin pyrin.
Työprojektit ovat tietysti oma lukunsa, mutta ne pysyvät visusti työpaikalla (yleensä). Kotiprojekti ilmenee jonkinlaisena nyssykkänä tai pinona nurkassa, kaapissa tai hyllyllä jonne sen jotenkuten saa tungettua mutta josta se väistämättä pomppaa silmille. "käy läpi", "vie pois", "tee valmiiksi".
On aika mahdoton rentoutua, jos joka asia mitä ympärilläsi näet, lähettää vaatimuksia siitä mitä pitäisi tehdä. Suuri syy käsityöangstiini on juurikin se, että niin moni aloittamani työ jäi projektiasteelle ja olen aikoinaan rääkännyt itseäni näillä keskeneräisillä tekeleillä vain säilyttämällä niitä liian pitkään. Ihan turhaan, roskiin ne meni lopulta kaikki. Kirjojen kanssa meinasi käydä vähän sama juttu, joten vähensin niitäkin rajusti. Kodinraivaus on mitä suurimmassa määrin projektien karsimista. Aika usein se tarkoittaa luovuttamista; tätä en ehdi enkä jaksa tehdä nyt enkä aio muuten tehdäkään - olkoon tekemättä!
Siitä raivaamisestakin tulee helposti projekti; maailma tulee harvoin valmiiksi kerralla ja sen sivutuotteena syntyy usein "pyörähdä kierrätyskeskuksessa" tai "mene kirppikselle"-tyyppisiä uusia projekteja. Ja nyssyköitä eteiseen ja varastoon. Vinkkini kodinraivausta aloittelevalle: aloita pienin askelin ja tee suunnitelma varmasti eteen tuleville sivuprojekteille. Päätä minne säilöt kirppikselle tai kierrätyskeskukseen menevät tavarat ja koska aiot nämä asiat hoitaa.
Kotitonttu toivottelee rentouttavaa joulunaikaa. Vältelkää projekteja:).
torstai 19. joulukuuta 2013
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Käsillä tekemisestä
Eilisiltana löysin itseni tekemästä käsitoitä. Tätä ei tapahdu usein. Jos nimilappujen ompelemista lasten vaatteisiin ei lasketa, voin ihan käsi sydämmellä sanoa etten ole tehnyt käsitöitä vuosiin.
Ihan puskista ei eilisiltainenkaan tullut - onhan materiaali (lasten huoneen verhokankaat) ollut valmiina ja tarve (pienemmän pojan lelusäilytys) tiedostettuna jo puolisen vuotta. Projekti vaatii myös paikan (jossa on ompelukone), ja siksipä kankaat matkasivat kesälomakasseissamme vanhempieni kodin ja mökin väliä viikkokausia. Otollinen tilanne (sadepäivä eikä mitään muuta tekemistä) ei kuitenkaan toteutunut, joten kesäloman loputtua viikkasin kankaat takaisin säilytyspaikalleen tyytyväisenä siitä että lomalla riitti paistetta. 5-vuotias jäi odottamaan lelupussukoitaan.
Pakotin itseni toimeen siis eilisiltana, kun olimme käymässä äitini ompelukoneella varustetussa huushollissa. Aika pian asiaan tarttumisen jälkeen muistin miksi teen tätä niin aniharvoin - kaikki tuntuu vieraalta ja vaikealta. Ei ollut kaavoja, joten A4-arkki määritti pussukoiden kokoa. Pieleen meni silti, sillä palat eivät olleet enää samankokoisia kun niitä sovitteli yhteen. Ensimmäisestä saumasta lähtien venyttelin tiukkaa puuvillakangasta, koska se kävi vääntymään rypyille vaikka mitä yritti. Rypyt jäivät ompeleen alle, en jaksanut korjata virhuja, mielipaha alkoi kasaantua. Lelukassin kahvojen kääntäminen oikeinpäin vei yksinään about sen verran kun olin ajatellut koko urakkaan käyttää aikaa. Kun tuntien hammasten kiristys oli ohi, silmien alla lepäsi omien kätösten työnjälki. Valitettavasti.
Ja samalla tiedän, että jotkut tekevät käsitöitä suuresti nauttien. Nostan hattua kollegalleni, joka on käsityöihmisiä. Kummilasten lahjat tehdään aina itse ja hänen huoliteltua persoonallista tyyliään alleviivaa usein joku ajatuksella suunniteltu itsetehty uniikki asuste. Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun sain pari viikkoa sitten kutsun työpaikan "jämälankailtaan". Jämälankailtaan. Seura olisi ollut mitä parhain - mutta oikeasti: ei meillä ole jämälankoja enkä halua keneltäkään sellaisia. Meillä on yksi (valkoinen puuvilla-)lankakerä, jota käytetään lähinnä paistin sitomiseen, siksi sen paikka on keittiön kaapissa. Puikot ja virkkuukoukku löytyvät talosta myös - lääkintätarvikkeista koska ne on hankittu silloin kun esikoisella oli käsi kipsissä. En ole pidellyt puikkoja käsissäni kutoakseni sitten peruskoulun.
Onneksi kätösillä voi tehdä jotain muutakin näkyvää kuin niitä käsitöitä. Järjestelyintoni alkoi jo päiväkoti-ikäisenä ja se on kestänyt opiskeluajat ja perheen perustamisen ruuhkavuodet. Saatan kauniina sunnuntaina lähettää miehen ja lapset pariksi tunniksi ulos, että saaan itse upottautua jonkun kaapin perkaamiseen. Aika ja paikka unohtuvat ja ihana flow valtaa mielen. Parin tunnin järjestelyn jälkeen tuntuu että myös ajatukset ovat järjestyksessä, olo on ihanan rento ja raukea. Kätteni töiden jälki on vain yhden kaapinoven takana. Tai silitys sitten; se puhtaan pyyin tuoksu...aika pysähtyy.. pinoan hartaana sileitä vaatekappaleita jämpteihin pinoihin ja nautin joka hetkestä...
Perheemme arkea hallitsee tälllä hetkellä isäni pitkälle edennyt Altzheimerin tauti. Eräs toinen työkaveri kaivoi TED-talkista puheenvuoron, jossa nuori nainen, Alzheimeria sairastavan vanhan miehen tytär hänkin, kertoo miten hän aikoo valmistautua tautiin tekemällä käsitöitä! Muistamaton isäukko osaa edelleen tehdä käsitöitä ja se rentouttaa häntä. Tytär on alkanut opetella käsitöiden tekemistä ja toivoo että se alkaa sujua ajattelematta siihen mennessä kun tauti iskee. Kun työkaveri kesken lounaan kysyi, joko olen videon ohjeen mukaan alkanut tehdä käsitöitä, meinasin vetää hernekeitot väärään kurkkuun. Pitäisikö minunkin nyt käyttää elämäni hyvät vuodet vastentahtoiseen virkkaamiseen ja nypläämiseen, että voin jatkaa niitä sitten kun (tai jos!) olen laitoksessa enkä tajua enää maailmanmenosta mitään?
No enpä taida. Mutta voinhan aina kirjoittaa hoitotahtooni, että laitokseen joutuessani toivon, että huoneeseeni tuotaisiin joka päivä laatikollinen roinaa järjestettäväksi tai papereita mapitettavaksi:).
Ihan puskista ei eilisiltainenkaan tullut - onhan materiaali (lasten huoneen verhokankaat) ollut valmiina ja tarve (pienemmän pojan lelusäilytys) tiedostettuna jo puolisen vuotta. Projekti vaatii myös paikan (jossa on ompelukone), ja siksipä kankaat matkasivat kesälomakasseissamme vanhempieni kodin ja mökin väliä viikkokausia. Otollinen tilanne (sadepäivä eikä mitään muuta tekemistä) ei kuitenkaan toteutunut, joten kesäloman loputtua viikkasin kankaat takaisin säilytyspaikalleen tyytyväisenä siitä että lomalla riitti paistetta. 5-vuotias jäi odottamaan lelupussukoitaan.
Pakotin itseni toimeen siis eilisiltana, kun olimme käymässä äitini ompelukoneella varustetussa huushollissa. Aika pian asiaan tarttumisen jälkeen muistin miksi teen tätä niin aniharvoin - kaikki tuntuu vieraalta ja vaikealta. Ei ollut kaavoja, joten A4-arkki määritti pussukoiden kokoa. Pieleen meni silti, sillä palat eivät olleet enää samankokoisia kun niitä sovitteli yhteen. Ensimmäisestä saumasta lähtien venyttelin tiukkaa puuvillakangasta, koska se kävi vääntymään rypyille vaikka mitä yritti. Rypyt jäivät ompeleen alle, en jaksanut korjata virhuja, mielipaha alkoi kasaantua. Lelukassin kahvojen kääntäminen oikeinpäin vei yksinään about sen verran kun olin ajatellut koko urakkaan käyttää aikaa. Kun tuntien hammasten kiristys oli ohi, silmien alla lepäsi omien kätösten työnjälki. Valitettavasti.
Ja samalla tiedän, että jotkut tekevät käsitöitä suuresti nauttien. Nostan hattua kollegalleni, joka on käsityöihmisiä. Kummilasten lahjat tehdään aina itse ja hänen huoliteltua persoonallista tyyliään alleviivaa usein joku ajatuksella suunniteltu itsetehty uniikki asuste. Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun sain pari viikkoa sitten kutsun työpaikan "jämälankailtaan". Jämälankailtaan. Seura olisi ollut mitä parhain - mutta oikeasti: ei meillä ole jämälankoja enkä halua keneltäkään sellaisia. Meillä on yksi (valkoinen puuvilla-)lankakerä, jota käytetään lähinnä paistin sitomiseen, siksi sen paikka on keittiön kaapissa. Puikot ja virkkuukoukku löytyvät talosta myös - lääkintätarvikkeista koska ne on hankittu silloin kun esikoisella oli käsi kipsissä. En ole pidellyt puikkoja käsissäni kutoakseni sitten peruskoulun.
Onneksi kätösillä voi tehdä jotain muutakin näkyvää kuin niitä käsitöitä. Järjestelyintoni alkoi jo päiväkoti-ikäisenä ja se on kestänyt opiskeluajat ja perheen perustamisen ruuhkavuodet. Saatan kauniina sunnuntaina lähettää miehen ja lapset pariksi tunniksi ulos, että saaan itse upottautua jonkun kaapin perkaamiseen. Aika ja paikka unohtuvat ja ihana flow valtaa mielen. Parin tunnin järjestelyn jälkeen tuntuu että myös ajatukset ovat järjestyksessä, olo on ihanan rento ja raukea. Kätteni töiden jälki on vain yhden kaapinoven takana. Tai silitys sitten; se puhtaan pyyin tuoksu...aika pysähtyy.. pinoan hartaana sileitä vaatekappaleita jämpteihin pinoihin ja nautin joka hetkestä...
Perheemme arkea hallitsee tälllä hetkellä isäni pitkälle edennyt Altzheimerin tauti. Eräs toinen työkaveri kaivoi TED-talkista puheenvuoron, jossa nuori nainen, Alzheimeria sairastavan vanhan miehen tytär hänkin, kertoo miten hän aikoo valmistautua tautiin tekemällä käsitöitä! Muistamaton isäukko osaa edelleen tehdä käsitöitä ja se rentouttaa häntä. Tytär on alkanut opetella käsitöiden tekemistä ja toivoo että se alkaa sujua ajattelematta siihen mennessä kun tauti iskee. Kun työkaveri kesken lounaan kysyi, joko olen videon ohjeen mukaan alkanut tehdä käsitöitä, meinasin vetää hernekeitot väärään kurkkuun. Pitäisikö minunkin nyt käyttää elämäni hyvät vuodet vastentahtoiseen virkkaamiseen ja nypläämiseen, että voin jatkaa niitä sitten kun (tai jos!) olen laitoksessa enkä tajua enää maailmanmenosta mitään?
No enpä taida. Mutta voinhan aina kirjoittaa hoitotahtooni, että laitokseen joutuessani toivon, että huoneeseeni tuotaisiin joka päivä laatikollinen roinaa järjestettäväksi tai papereita mapitettavaksi:).
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Inspiksen kourissa:)
No huhhuh miltä ammattijärjestäjän keittiössä näyttää...
Juomapullot ja muovirasiat säilövä vetolaatikko on ollut jo pitkään tämännäköinen. Olen kestänyt epäjärjestystä yllättävän kauan luottaen siihen että inspiraatio iskee lopulta.
Asiaan tarttumista on lykännyt pakasterasioiden suuri määrä. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta pakasterasiat ovat täynnä marjoja ja hyvässä järjestyksessä pakastimessa mutta tänä vuonna näin ei ole. Rasiat unohtui ottaa mukaan mökille ja vadelmat, mustikat ja puolukat pakattiin siellä pakastuspusseihin. Vain kotona pakastettavat mansikat muistui laittaa rasioihin. Kotipihan marja-aronia oli tänä syksynä harvinaisen huonosatoinen ja näin ollen rasioissa pakastettava marja-aroniamehu jäi saamatta. Rasiat jäivät kaappien täytteeksi.
Pääkoppa on työskennellyt asian kanssa insipistä odotellessa. Olen hitaasti mutta varmasti perustellut itselleni sen, että jatkossa marjat säilötään muovipusseihin (vievät paljon vähemmän säilytystilaa ja niihin voi suoraan kirjoittaa pussin sisällön - mansikkarasioihin lätkittiin alkukesästä Nalle Puh-tarroja kun maalarinteipit ja etikettitarrat olivat loppuneet...nuo pakasterasiat ovat lisäksi arkikäytössä aika ällöjä, jäävät helposti limaisen oloisiksi pesun jälkeenkin ja tulevat helposti laikukkaiksi). Kun päätös pakasterasioiden rajusta vähentämisestä on jo syntynyt, voi vain jäädä odottamaan sitä autuasta hetkeä kun tajuaa että mä en enää halua avata tämännäköistä keittön laatikkoa. Mulle se hetki tuli tänään:).
No ensimmäinen inventaario - tuon verran roipetta mahtuu muka yhteen vetolaatikkon. Tsiisus.Tuossa kasassa oli 10 pakasterasiaa ja yläkaapista löytyi vielä 11. Ja kansia laskin 27, hmmm...
Samalla energialla kävin sitten läpi kaikki keittiön vetolaatikot ja alakaapit. Ja jääkaapin ja pakastimen yläkaapit. Jynssäsin aterinlaatikot puhtaiksi ja pesin ison kasan muka puhtaita astioita nyt todellakin puhtaaksi. Lähes kaikki kattilat sai kyytiä pata-padalla. Inventoin keittokirjat.
Inspis ei hellittänyt siinäkään kohtaa kun lemppariohjelmani alkoi tulla töllöstä - ja raivausta oli tuossa kohtaa takana jo puolitoista tuntia. Kävin keittokirjapinon läpi tanssien lomassa ja juoksin mainoskatkoilla keittiöön jatkamaan kattiloiden kuurausta.
Kierrätykseen lähtee aikamoinen pino keittokirjoja ja keittokirjateline (hei, henkari on paljon parempi ja vie vähemmän tilaa).
Roskiin lähtee yksi rikkinäinen pakasterasia, tikkuuntunut puuhaarukka ja iso pino vanhoja käyttöohjeita, ja lehtiä, joita oli tungettu kaappien syövereihin.
Ainiin ja se inspislaatikko - tältä se näyttää nyt:)
Juomapullot ja muovirasiat säilövä vetolaatikko on ollut jo pitkään tämännäköinen. Olen kestänyt epäjärjestystä yllättävän kauan luottaen siihen että inspiraatio iskee lopulta.
Asiaan tarttumista on lykännyt pakasterasioiden suuri määrä. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta pakasterasiat ovat täynnä marjoja ja hyvässä järjestyksessä pakastimessa mutta tänä vuonna näin ei ole. Rasiat unohtui ottaa mukaan mökille ja vadelmat, mustikat ja puolukat pakattiin siellä pakastuspusseihin. Vain kotona pakastettavat mansikat muistui laittaa rasioihin. Kotipihan marja-aronia oli tänä syksynä harvinaisen huonosatoinen ja näin ollen rasioissa pakastettava marja-aroniamehu jäi saamatta. Rasiat jäivät kaappien täytteeksi.
Pääkoppa on työskennellyt asian kanssa insipistä odotellessa. Olen hitaasti mutta varmasti perustellut itselleni sen, että jatkossa marjat säilötään muovipusseihin (vievät paljon vähemmän säilytystilaa ja niihin voi suoraan kirjoittaa pussin sisällön - mansikkarasioihin lätkittiin alkukesästä Nalle Puh-tarroja kun maalarinteipit ja etikettitarrat olivat loppuneet...nuo pakasterasiat ovat lisäksi arkikäytössä aika ällöjä, jäävät helposti limaisen oloisiksi pesun jälkeenkin ja tulevat helposti laikukkaiksi). Kun päätös pakasterasioiden rajusta vähentämisestä on jo syntynyt, voi vain jäädä odottamaan sitä autuasta hetkeä kun tajuaa että mä en enää halua avata tämännäköistä keittön laatikkoa. Mulle se hetki tuli tänään:).
No ensimmäinen inventaario - tuon verran roipetta mahtuu muka yhteen vetolaatikkon. Tsiisus.Tuossa kasassa oli 10 pakasterasiaa ja yläkaapista löytyi vielä 11. Ja kansia laskin 27, hmmm...
Samalla energialla kävin sitten läpi kaikki keittiön vetolaatikot ja alakaapit. Ja jääkaapin ja pakastimen yläkaapit. Jynssäsin aterinlaatikot puhtaiksi ja pesin ison kasan muka puhtaita astioita nyt todellakin puhtaaksi. Lähes kaikki kattilat sai kyytiä pata-padalla. Inventoin keittokirjat.
Inspis ei hellittänyt siinäkään kohtaa kun lemppariohjelmani alkoi tulla töllöstä - ja raivausta oli tuossa kohtaa takana jo puolitoista tuntia. Kävin keittokirjapinon läpi tanssien lomassa ja juoksin mainoskatkoilla keittiöön jatkamaan kattiloiden kuurausta.
Mummuille tarjotaan pakasterasioita ja jos heillä ei ole tarvetta, ne lisätään kierrätyspinoon. Grillipihdit lähtivät varastoon sinne missä muutkin grillitarvikkeet ovat.
Roskiin lähtee yksi rikkinäinen pakasterasia, tikkuuntunut puuhaarukka ja iso pino vanhoja käyttöohjeita, ja lehtiä, joita oli tungettu kaappien syövereihin.
Ainiin ja se inspislaatikko - tältä se näyttää nyt:)
lauantai 5. lokakuuta 2013
Reseptijärkkäilyä
Tänä syksynä ei ole tarvinnut miettiä mitä laitetaan ruuaksi:).
Olen nimittäin aloittanut ruoka- ja leivontareseptien järjestämisen. Kokoan lempparireseptejäni vihkoon - jos löydän reseptin jota en ole tehnyt aikoihin, testaan sen vielä kerran ennen kuin se hyväksytään vihkoseen.
Ohjeita, joita en ole käyttänyt vuosiin, on pilvin pimein. Jotkut vaan ovat painuneet unohduksiin ja toisista tulin siihen käsitykseen että ei kelpaa lapsille (kunnes testin jälkeen totean että kelpaahan). Ja sitten se kolmas ryhmä: hienot ruoka-annokset, jollaisia kyllä haluaisin loihtia, mutta ovat liian työläitä työssäkäyvälle perheenäidille.
Säilöin reseptejä ensin kodinkansiossa, sitten kuminauhakiinnitteisessä muovikansiossa. Teoriassa kaikki yhdessä paikassa ja järjestyksessä, mutta silti vähän hankalasti saatavilla. Käyttöä varten esille otettu resepti pyöri pöydillä päiväkaudet, kun olisi pitänyt ottaa kansio uudelleen esille sen laittamiseksi takaisin paikalleen. Reseptien selaaminen oli myös vähän työlästä, mikä johti siihen että meillä syötiin usein niitä samoja ruokia, jotka muistin ilman ohjetta.
En oikein tohtinut koota reseptejä yksiin kansiin, koska ajattelin että kunnon emäntä päivittää ruokatarjontaansa säännöllisesti ainakin lisäämällä sinne uusia trendikkäitä ruokia. Usein.
Nythän on kuitenkin niin, että olen jämähtänyt niihin samoihin tuttuihin, turvallisiin, meidän perheelle maistuviin ruokiin. Hyvin harvoin arkena kokeilen jotain uutta ja erilaista. Lempireseptini mahtuvat vallan mainiosti tavalliseen vihkoon - ja tilaa jää vielä useille uusille lemppareille.
Nyt jos näen lehdessä uuden mielenkiintoisen ruokareseptin, suunnittelen sen tulevan viikon ruokalistalle testiin ja siitä vihkoon.
Ja vaikka vihko on vielä kesken ja useat reseptit vielä odottavat vanhassa muovikansiossa mukaanpääsyään niin täytyy kyllä reteillä että onhan tämä yksi vihko nii-in kätsy:)
Olen nimittäin aloittanut ruoka- ja leivontareseptien järjestämisen. Kokoan lempparireseptejäni vihkoon - jos löydän reseptin jota en ole tehnyt aikoihin, testaan sen vielä kerran ennen kuin se hyväksytään vihkoseen.
Ohjeita, joita en ole käyttänyt vuosiin, on pilvin pimein. Jotkut vaan ovat painuneet unohduksiin ja toisista tulin siihen käsitykseen että ei kelpaa lapsille (kunnes testin jälkeen totean että kelpaahan). Ja sitten se kolmas ryhmä: hienot ruoka-annokset, jollaisia kyllä haluaisin loihtia, mutta ovat liian työläitä työssäkäyvälle perheenäidille.
Säilöin reseptejä ensin kodinkansiossa, sitten kuminauhakiinnitteisessä muovikansiossa. Teoriassa kaikki yhdessä paikassa ja järjestyksessä, mutta silti vähän hankalasti saatavilla. Käyttöä varten esille otettu resepti pyöri pöydillä päiväkaudet, kun olisi pitänyt ottaa kansio uudelleen esille sen laittamiseksi takaisin paikalleen. Reseptien selaaminen oli myös vähän työlästä, mikä johti siihen että meillä syötiin usein niitä samoja ruokia, jotka muistin ilman ohjetta.
Nythän on kuitenkin niin, että olen jämähtänyt niihin samoihin tuttuihin, turvallisiin, meidän perheelle maistuviin ruokiin. Hyvin harvoin arkena kokeilen jotain uutta ja erilaista. Lempireseptini mahtuvat vallan mainiosti tavalliseen vihkoon - ja tilaa jää vielä useille uusille lemppareille.
Nyt jos näen lehdessä uuden mielenkiintoisen ruokareseptin, suunnittelen sen tulevan viikon ruokalistalle testiin ja siitä vihkoon.
Ja vaikka vihko on vielä kesken ja useat reseptit vielä odottavat vanhassa muovikansiossa mukaanpääsyään niin täytyy kyllä reteillä että onhan tämä yksi vihko nii-in kätsy:)
Ta-daa! |
lauantai 28. syyskuuta 2013
Kaapista käyttöön - nyt!
Kesälomien jälkeen on taas raivattu kodin kaappeja vanhaan malliin. Päiväkodille vietiin yksi säilytyskaluste ja laatikollinen hiekkaleluja ja kierrätyskeskusta varten kerätään toista laatikkoa. Aina näitä poispistettäviä vaan löytyy.
Olen ottanut säännöksi sen, että jos tavaralle on vielä käyttöä, sen käytön on oltava nyt. Näinpä käyttöön lähtivät 9v kaapissa olleet Nalle Puh-pahvilautaset. Ne ostettiin aikanaan esikoisen 3-vuotissynttäreille, mutta ostin turhan reilusti, yksi paketti jäi yli. Pakettia säilytettiin kaapeissa kaikki nämä vuodet...
...ensin siksi, että seuraaville synttäreille tai nimppareille ne varmaan tulevat hyvään käyttöön - no eipä tulleet, esikoinen kasvoi Nalle Puh-kaudestaan ulos alta aikayksikön.
...ja sitten vaan siitä syystä että eihän nyt avaamatonta pahvilautaspakettia voi poiskaan heittää.
Tuli sitten loppukesästä esikoisen 12v-synttärikemut sukulaisille ja tuttaville ja otin itseäni niskasta kiinni. Laitoin Nalle Puh-lautaset noutopöytään päättäen pysyä lujana kun esimurrosikäiseni ja samanikäiset juhlavieraansa naukuvat yhteen ääneen tylsiä ja lapsellisia pahvilautasia (olihan siis pikkuveikallakin 5v-kaverisynttäreillään Clone Wars-lautaset ja muut).
Olen ottanut säännöksi sen, että jos tavaralle on vielä käyttöä, sen käytön on oltava nyt. Näinpä käyttöön lähtivät 9v kaapissa olleet Nalle Puh-pahvilautaset. Ne ostettiin aikanaan esikoisen 3-vuotissynttäreille, mutta ostin turhan reilusti, yksi paketti jäi yli. Pakettia säilytettiin kaapeissa kaikki nämä vuodet...
...ensin siksi, että seuraaville synttäreille tai nimppareille ne varmaan tulevat hyvään käyttöön - no eipä tulleet, esikoinen kasvoi Nalle Puh-kaudestaan ulos alta aikayksikön.
...sitten siksi, että jospa meille tulee joskus toinen pieni - no tulikin mutta ei koskaan innostunut Nalle Puhista.
...ja sitten vaan siitä syystä että eihän nyt avaamatonta pahvilautaspakettia voi poiskaan heittää.
Tuli sitten loppukesästä esikoisen 12v-synttärikemut sukulaisille ja tuttaville ja otin itseäni niskasta kiinni. Laitoin Nalle Puh-lautaset noutopöytään päättäen pysyä lujana kun esimurrosikäiseni ja samanikäiset juhlavieraansa naukuvat yhteen ääneen tylsiä ja lapsellisia pahvilautasia (olihan siis pikkuveikallakin 5v-kaverisynttäreillään Clone Wars-lautaset ja muut).
Lopputulema oli se, että yksikään lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota lautasten kuviointiin vaan keksit ja kakut löysivät nopsasti tiensä pöytään laitetuille pahvilautasille ja pikku suukkuihin.
Eli jos sillä on käyttöä, sen käytön pitää olla nyt tai se jää kaappiin vuosikausiksi...
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Käyttökelpoinen - mutta käytätkö?
Tultiin kotiin pitkältä mökkireissulta ihanan tyhjien vaatekaappien maahan. Eihän kaappeihin jäänyt kuin muutama työvaate kun suurin osa garderoobista matkasi mukana mökiltä toiselle olemattomien pyykkäysmahdollisuuksien vuoksi.
Pyykkirumban jälkeen alkoi kaappien uudellentäyttö - siinä huomasin että isännän kaapissa oli kyllä hyvinkin täyttä jo ennestään. Yhden korin täytti iso fleecetakki, josta loin puolisolle tietynlaisen kysyvän katseen. "Tää on kyllä ihan käyttökelpoinen", hän vastasi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.
Oli pakko kysyä, että "no käytätkö?":). Hän katsoi takkia uudelleen ja totesi, että onhan tuo ollut kaapissa jo monta vuotta mutta eipä oo tullu käytettyä. (Eikä sitä ole itse hankittukaan, saatu lahjaksi jostain projektista aikoja sitten). "En mä taida olla oikein fleecetakkityyppiä".
Tässä taas hyvä muistutus siitä, että vaikka tuote on täysin käyttökelpoinen, sille ei silti välttämättä ole käyttöä! Tämä on hyvä muistaa sekä aleostoksilla että varastoa raivatessa - käyttökelpoista tavaraa varmaan on pilvin pimein ... mutta ostettavia ja säilytettäviä ovat vain ne, joille on myös sitä käyttöä.
Ja näin meiltä lähti kiertoon käyttökelpoinen, lämmin ja pehmoinen iso fleecetakki:).
Pyykkirumban jälkeen alkoi kaappien uudellentäyttö - siinä huomasin että isännän kaapissa oli kyllä hyvinkin täyttä jo ennestään. Yhden korin täytti iso fleecetakki, josta loin puolisolle tietynlaisen kysyvän katseen. "Tää on kyllä ihan käyttökelpoinen", hän vastasi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.
Oli pakko kysyä, että "no käytätkö?":). Hän katsoi takkia uudelleen ja totesi, että onhan tuo ollut kaapissa jo monta vuotta mutta eipä oo tullu käytettyä. (Eikä sitä ole itse hankittukaan, saatu lahjaksi jostain projektista aikoja sitten). "En mä taida olla oikein fleecetakkityyppiä".
Tässä taas hyvä muistutus siitä, että vaikka tuote on täysin käyttökelpoinen, sille ei silti välttämättä ole käyttöä! Tämä on hyvä muistaa sekä aleostoksilla että varastoa raivatessa - käyttökelpoista tavaraa varmaan on pilvin pimein ... mutta ostettavia ja säilytettäviä ovat vain ne, joille on myös sitä käyttöä.
Ja näin meiltä lähti kiertoon käyttökelpoinen, lämmin ja pehmoinen iso fleecetakki:).
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Antakaa mökillemme roinarauha - tuokaa vain itsenne!
Oltiin juhannusviikko mökillä ja haavatarpeita lipastosta kaivaessa käteen osui tämä kätevä lohen loimuteline. Vanhemmat ovat saaneet sen tuliaiseksi mökille 17 vuotta sitten ja se valmistui suoraan mökkituliaisten kortistoon, kaapin perukoille.
Mökkituliaiset on vaikeita. Moni tahtoisi tuoda tullessaan jotain tarpeellista mutta hyvä tuliainen vaatii isäntäperheen tuntemista perinpohjin. Tuokin loimuteline olisi voinut olla ihan mieluisa tuliainen kalastusfanaattiselle isälleni - harmi vaan että vanhempieni tapoihin ei koskaan kuulunut loimutus, ei vaikka myös savustuspöntössä oli loimutusteline. Meidän perheesssä kalat savustettiin tai paistettiin, piste.
Pahempiakin tuliaisia on mökillä nähty. On ollut niitä kannuja, jotka eivät mahdu mihinkään astiakaappiin. On ollut hyllyt väärällään nättejä pareja keraamisia mukeja, viinilaseja jne. - ihan kiva idea sekin periaatteessa, mutta kun kaksi ihmistä on mökillä kahdestaan niin kahvit ryystetään niistä vanhoista perinteisistä emalimukeista, ei yhteensopivista tuliaismukeista. Tuliaiseksi saadun saunahunajan totesin omissa nahoissani mökkioloihin sopimattomaksi sinä iltana kun vilvottelin saunankuistilla mehiläisparvi seuranani.
Mökin pitäisi olla meistä jokaiselle se omaan makuun sisustettu soppi, jossa saa olla omassa rauhassaan. Jos nyt ihan ilkeämieliseksi ruvetaan niin mikä oikeus muilla edes on alkaa siustaa sitä rauhan tyyssijaa koriste-esineillä ja tavaroilla? Vanhempieni mökkinaapuri kantoi joka vuosi tätimäisen kukan terassiamme komistamaan ja kävi pitkin kesää huomauttamassa, jos sitä oli muka hoidettu väärin tai kasteltu liian harvoin. Kun kuopukseni viime kesänä teloitti kukkasen komealla jalkapallopotkullaan, ymmärsin äitini helpotuksen määrästä myös sen ahdistuksen, mitä tämä terassille väkisin kannettu kukanrumilus oli tuonut tullessaan. Siis varmasti ihan nätti kukka monen mielestä, mutta ei meidän perheen makuun. Tänä vuonna äitini käytti meitä häikäilemättä hyväkseen ja ilmoitti että mökkimme on käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen ja uusien asukkaiden harrastuksiin eivät kuulu ruukkukukat. Mökkinaapuri kävi kuitenkin närkästyksissään tekemässä tupatarkastuksen ja totesi että helatorstain raivausurakkamme jäljltä mökki oli tuskin tunnistettavissa samaksi paikaksi kuin ennen. Hyvä niin!
Joskus tuliaiset osuvat kuitenkin ihan nappiin. Ystäväni tuli viime kesänä miehensä kanssa mökkivisiitille ja hakivat tuliaiset supermarketista: mausteita, keksejä, kuivattua ruisleipää (nam)... ja vessapaperia. Paras mökkituliainen ikinä!!!
Mökkituliaiset on vaikeita. Moni tahtoisi tuoda tullessaan jotain tarpeellista mutta hyvä tuliainen vaatii isäntäperheen tuntemista perinpohjin. Tuokin loimuteline olisi voinut olla ihan mieluisa tuliainen kalastusfanaattiselle isälleni - harmi vaan että vanhempieni tapoihin ei koskaan kuulunut loimutus, ei vaikka myös savustuspöntössä oli loimutusteline. Meidän perheesssä kalat savustettiin tai paistettiin, piste.
Pahempiakin tuliaisia on mökillä nähty. On ollut niitä kannuja, jotka eivät mahdu mihinkään astiakaappiin. On ollut hyllyt väärällään nättejä pareja keraamisia mukeja, viinilaseja jne. - ihan kiva idea sekin periaatteessa, mutta kun kaksi ihmistä on mökillä kahdestaan niin kahvit ryystetään niistä vanhoista perinteisistä emalimukeista, ei yhteensopivista tuliaismukeista. Tuliaiseksi saadun saunahunajan totesin omissa nahoissani mökkioloihin sopimattomaksi sinä iltana kun vilvottelin saunankuistilla mehiläisparvi seuranani.
Mökin pitäisi olla meistä jokaiselle se omaan makuun sisustettu soppi, jossa saa olla omassa rauhassaan. Jos nyt ihan ilkeämieliseksi ruvetaan niin mikä oikeus muilla edes on alkaa siustaa sitä rauhan tyyssijaa koriste-esineillä ja tavaroilla? Vanhempieni mökkinaapuri kantoi joka vuosi tätimäisen kukan terassiamme komistamaan ja kävi pitkin kesää huomauttamassa, jos sitä oli muka hoidettu väärin tai kasteltu liian harvoin. Kun kuopukseni viime kesänä teloitti kukkasen komealla jalkapallopotkullaan, ymmärsin äitini helpotuksen määrästä myös sen ahdistuksen, mitä tämä terassille väkisin kannettu kukanrumilus oli tuonut tullessaan. Siis varmasti ihan nätti kukka monen mielestä, mutta ei meidän perheen makuun. Tänä vuonna äitini käytti meitä häikäilemättä hyväkseen ja ilmoitti että mökkimme on käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen ja uusien asukkaiden harrastuksiin eivät kuulu ruukkukukat. Mökkinaapuri kävi kuitenkin närkästyksissään tekemässä tupatarkastuksen ja totesi että helatorstain raivausurakkamme jäljltä mökki oli tuskin tunnistettavissa samaksi paikaksi kuin ennen. Hyvä niin!
Joskus tuliaiset osuvat kuitenkin ihan nappiin. Ystäväni tuli viime kesänä miehensä kanssa mökkivisiitille ja hakivat tuliaiset supermarketista: mausteita, keksejä, kuivattua ruisleipää (nam)... ja vessapaperia. Paras mökkituliainen ikinä!!!
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Koulu loppui, kirjat jäi...
Koululaisemme puursi viidennen luokkansa päätökseen ja sen kunniaksi kotiimme jäi pino koulukirjoja.
Meillä on vuosien varrella heitetty pikkuhiljaa roskiin kaikki omilta kouluajoilta periytyneet kirjat. Millekään ei koskaan ole ollut käyttöä, mutta niitä siirreltiin pahvilaatikoissa asunnosta toiseen luvattoman pitkään. Olen päättänyt, että en kerää lapsilleni "muistoiksi" kaikkia hänen koulukirjojaan ja roudaa niitä sitten heidän ensimmäisten asuntojensa verkkokellareiden täytteeksi. Katselin pari viikkoa sitten operaatiota, jossa naapurin pariskunta tyhjensi varastoaan ja kantoi sieltä valtavat määrät koulukirjoja ja paperimappeja suoraan roskikseen. Onneksi meillä on tehty tuo jo monta vuotta sitten!
Viime syksynä meillä elettiin tragedian hetkiä kun esikoisen uusi ruotsin opettaja viesteili, että aikaisempana vuonna aloitettua tehtäväkirjaa jatketaan. "Koululta kirjoja ei löydy, joten oletettavaa on että ne ovat oppilaiden kotona".
Jouduin lukemattomia kertoja vakuuttelemaan uudelle ruotsinmaikalle, että pojan 4.luokalla aloittamaa työkirjaa ei varmasti enää 5.luokan alussa ole tallessa, koska olen sen omin kätösin heittänyt kesällä pois. Kukaan ei tullut keväällä kertoneeksi, että sitä tarvitaan vielä syksyllä.
Tänä vuonna oltiin ennalta viisaita ja laitoin opettajalle kysymyksen siitä jääkö lapsille nyt keväällä jotain mitä käytetään ensi syksynä. Opettaja oli silti vähän kevättuulella ja viestitteli meille vanhemmille näin: "Tämän vuoden matematiikan kirjathan oppilaat saavat omakseen, joten jos kesän sadepäivinä ei keksi muuta tekemistä, voi pohtia tekemättömiä matematiikan tehtäviä;-)".
Joo, ihan kaunis ajatus mutta en todellakaan luota siihen, että niin tylsää tulisi, että koulukirjat kesällä kiinnostaisivat. Eli en aio säästää matematiikan(kaan) kirjoja:).Tietenkin sen verran voisi kestää, että edes seuraavaan syksyyn asti säilyttäisi kirjoja - varmuuden vuoksi.
Kun katsoo tuota yhdestä kouluvuodesta jäänyttä kirjamäärää niin väkisin tulee mieleen että miten Suomella on varaa tällaiseen. Miksi joka ikisessä aineessa pitää olla sekä luku- että työkirja? Eikö kierrätettävä lukukirja riittäisi, jos siinä olisi sellaiset tehtävät, että ratkaisut voisi vain tehdä jokainen omaan vihkoonsa?
Tuntuu että tässäkin markkinatalous jyrää. Ei tarvitse kummoista laskupäätä ymmärtääkseen miksi oppikirjakustantamot tekevät kaksi kirjaa per oppiaine ihan joka aineeseen. Yhteiskunta maksaa ja lapset kantavat kirjoja selkä vääränä.
Valmiiksi täytetyistä tehtäväkirjoista ei oikein ole edes muistoksi. Sitä tarkemmin syynään lapsen vihot, aineet, kertomukset ja esitelmät - niissä näkyy oma panostus, mielikuvitus ja kiinnostuksen kohteet!
Meillä on vuosien varrella heitetty pikkuhiljaa roskiin kaikki omilta kouluajoilta periytyneet kirjat. Millekään ei koskaan ole ollut käyttöä, mutta niitä siirreltiin pahvilaatikoissa asunnosta toiseen luvattoman pitkään. Olen päättänyt, että en kerää lapsilleni "muistoiksi" kaikkia hänen koulukirjojaan ja roudaa niitä sitten heidän ensimmäisten asuntojensa verkkokellareiden täytteeksi. Katselin pari viikkoa sitten operaatiota, jossa naapurin pariskunta tyhjensi varastoaan ja kantoi sieltä valtavat määrät koulukirjoja ja paperimappeja suoraan roskikseen. Onneksi meillä on tehty tuo jo monta vuotta sitten!
Viime syksynä meillä elettiin tragedian hetkiä kun esikoisen uusi ruotsin opettaja viesteili, että aikaisempana vuonna aloitettua tehtäväkirjaa jatketaan. "Koululta kirjoja ei löydy, joten oletettavaa on että ne ovat oppilaiden kotona".
Jouduin lukemattomia kertoja vakuuttelemaan uudelle ruotsinmaikalle, että pojan 4.luokalla aloittamaa työkirjaa ei varmasti enää 5.luokan alussa ole tallessa, koska olen sen omin kätösin heittänyt kesällä pois. Kukaan ei tullut keväällä kertoneeksi, että sitä tarvitaan vielä syksyllä.
Tänä vuonna oltiin ennalta viisaita ja laitoin opettajalle kysymyksen siitä jääkö lapsille nyt keväällä jotain mitä käytetään ensi syksynä. Opettaja oli silti vähän kevättuulella ja viestitteli meille vanhemmille näin: "Tämän vuoden matematiikan kirjathan oppilaat saavat omakseen, joten jos kesän sadepäivinä ei keksi muuta tekemistä, voi pohtia tekemättömiä matematiikan tehtäviä;-)".
Kun katsoo tuota yhdestä kouluvuodesta jäänyttä kirjamäärää niin väkisin tulee mieleen että miten Suomella on varaa tällaiseen. Miksi joka ikisessä aineessa pitää olla sekä luku- että työkirja? Eikö kierrätettävä lukukirja riittäisi, jos siinä olisi sellaiset tehtävät, että ratkaisut voisi vain tehdä jokainen omaan vihkoonsa?
Tuntuu että tässäkin markkinatalous jyrää. Ei tarvitse kummoista laskupäätä ymmärtääkseen miksi oppikirjakustantamot tekevät kaksi kirjaa per oppiaine ihan joka aineeseen. Yhteiskunta maksaa ja lapset kantavat kirjoja selkä vääränä.
Valmiiksi täytetyistä tehtäväkirjoista ei oikein ole edes muistoksi. Sitä tarkemmin syynään lapsen vihot, aineet, kertomukset ja esitelmät - niissä näkyy oma panostus, mielikuvitus ja kiinnostuksen kohteet!
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Meitin menestyksekäs legokirppis!
Tuskailin tässä blogissa taannoin legovankeuttamme. Kun vähennysprojekti aloitettiin, tavoitteeksi asetettiin kansallinen piha-ja kirppispäivä. Valmistautumisaikaa oli reilu kuukausi, mutta loppuhetken paniikiksihan se tietenkin meni.
Viikko sitten uumoiltiin, että onko meistä pihakirppiksen järjestäjäksi. Poika ei ollut edistynyt myyntipakettien rakentamisessa. Moneen kertaan mietittiin, että tokkopa kukaan tahtoo legopalikoita kirppikseltä ostaakaan.
Myynti-ilmoitus kuitenkin väsättiin asuinalueemme kirppistapahtuman sivuille ja päätettiin että tarjotaan nyt sitten edes ne setit, joita koottuina on. Esikoinen keksi hienon idean legoukkojen rakentamisesta. Ilmoitustekstmme kuului näin:
Perjantai-iltana projekti oli pahasti kesken, poika haki laatikoista vielä rakkaimpia säilytettäviä legoja.
Ennen puoltayötä oli kuitenkin kaikki myytäväksi tarkoitetut legot roudattu alakerran eteiseen. Isäntä marisi, että tuskin noita kukaan huolii, mutta poika huokaisi tyhjentyneessä huoneessaan, että "äiti, täällä on ihanaa". Päätin että takaisin yläkertaan nuo eivät ainakaan tule.
Aamu valkeni ja otimme rennosti. Tapahtuma alkoi klo 10 ja ajattelin, että ei kai kukaan nyt heti aamusta ole liikkeellä - mutta ajattelin että klo 10 on edes meidän kyltit paikallaan. Pistin pääni ulos ovesta pari minuuttia vaille 10 - ja ensimmäiset asiakkaat (jotka olivat tulleet autolla Espoon puolelta), odottivat jo etupihalla. Sanoivat meidän ilmoitusta niin hyväksi, että se oli pakko tulla katsomaan! Meillä oli tosi hienot kyltit ja myyntipöydät, mutta en saanut minkäänlaista kuvaa meidän setistä, kun porukka napsi laatikoita ja legoja sitä mukaa kun ehdin kantaa niitä ulos. Melkein kaikki valmiiksi kootut legot ja printterilaatikoihin kerätyt irtolegot myytiin ensimmäisen tunnin aikana.
Koko päivän meidän terassilla kyykki erinäinen määrä pikkupoikia rakentamassa ukkoja ja valkkaamassa pussiin mieleisiään paloja. Istuttiin terassilla, juteltiin naapureiden kanssa ja käytiin lounaalla vastapäisen naapurin "Mat med oss"-katukahvilassa: söin lounaaksi suussasulavaa lohi-kananmunaleipää, killeri-valkosuklaamuffinssia ja raparperiminttumehua. Isäntä söi samassa kuppilassa lounaaksi sushilautasen.
Viikko sitten uumoiltiin, että onko meistä pihakirppiksen järjestäjäksi. Poika ei ollut edistynyt myyntipakettien rakentamisessa. Moneen kertaan mietittiin, että tokkopa kukaan tahtoo legopalikoita kirppikseltä ostaakaan.
Myynti-ilmoitus kuitenkin väsättiin asuinalueemme kirppistapahtuman sivuille ja päätettiin että tarjotaan nyt sitten edes ne setit, joita koottuina on. Esikoinen keksi hienon idean legoukkojen rakentamisesta. Ilmoitustekstmme kuului näin:
Tervetuloa LEGOKIRPPIKSELLE.
Laaja valikoima kaikenlaisia osia - tule etsimään täydennyksiä omaan lego-projektiisi!
Sekalaisia legoja hintaan: 1 EUR / 100g – kokoa mieleisesi rakennelma tai kerää paloja pussiin – hinta painon mukaan.
Rakenna mieleisesi lego-hahmo hintaan: 0,50 EUR/ kpl.
Myynnissä myös mageita koottuja legoja:
- Tekniikkalegoja (trukki, kaivuri ja traktori) ohjeineen 10 EUR/kpl
- Star Wars alus 10 EUR
- Merirosvosarja punaiset ja siniset merirosvot 10 EUR
- Bioniclet ohjeineen 2 EUR/ kpl
Sateen sattuessa kirppari eteisessämme.
Perjantai-iltana projekti oli pahasti kesken, poika haki laatikoista vielä rakkaimpia säilytettäviä legoja.
Ennen puoltayötä oli kuitenkin kaikki myytäväksi tarkoitetut legot roudattu alakerran eteiseen. Isäntä marisi, että tuskin noita kukaan huolii, mutta poika huokaisi tyhjentyneessä huoneessaan, että "äiti, täällä on ihanaa". Päätin että takaisin yläkertaan nuo eivät ainakaan tule.
Aamu valkeni ja otimme rennosti. Tapahtuma alkoi klo 10 ja ajattelin, että ei kai kukaan nyt heti aamusta ole liikkeellä - mutta ajattelin että klo 10 on edes meidän kyltit paikallaan. Pistin pääni ulos ovesta pari minuuttia vaille 10 - ja ensimmäiset asiakkaat (jotka olivat tulleet autolla Espoon puolelta), odottivat jo etupihalla. Sanoivat meidän ilmoitusta niin hyväksi, että se oli pakko tulla katsomaan! Meillä oli tosi hienot kyltit ja myyntipöydät, mutta en saanut minkäänlaista kuvaa meidän setistä, kun porukka napsi laatikoita ja legoja sitä mukaa kun ehdin kantaa niitä ulos. Melkein kaikki valmiiksi kootut legot ja printterilaatikoihin kerätyt irtolegot myytiin ensimmäisen tunnin aikana.
Koko päivän meidän terassilla kyykki erinäinen määrä pikkupoikia rakentamassa ukkoja ja valkkaamassa pussiin mieleisiään paloja. Istuttiin terassilla, juteltiin naapureiden kanssa ja käytiin lounaalla vastapäisen naapurin "Mat med oss"-katukahvilassa: söin lounaaksi suussasulavaa lohi-kananmunaleipää, killeri-valkosuklaamuffinssia ja raparperiminttumehua. Isäntä söi samassa kuppilassa lounaaksi sushilautasen.
Legoshop ihan tapahtuman lopussa - kun kaikki oli jo oikeastaan myyty... |
Meidän asuinalueemme tapahtuma (Kirkkonummen lähiössä) oli saanut todella ihmiset liikkeelle kauempaakin. Porukkaa oli pitkin Kirkkonummea, kilometrien päästä ja eräs vanhempi pariskunta oli ajanut meidän kylille Kaarinasta saakka...!
Ehdin vasta juuri ennen tapahtuman loppua lähteä kiertelemään ja katselemaan muita kirppistapahtumia. Näin monessa paikassa vielä aika täysiä pöytiä klo 14 maissa iltapäivällä. Tarjolla oli myös legoja, sellaisiakin, jotka menivät meillä kuin kuumille kiville, mutta eivät ehkä sitten oikein tulleet esille käytettyjen lastenvaatteiden ja sekalaisten kodintavaroiden keskellä. Tai sitten hinta ei ollut kohdallaan. Meille aika moni kommentoi, että olisimme voineet pyytää enemmänkin - mutta meillä ei ollutkaan tavoitteena pistää sinänsä rahaksi vaan päästä eroon liiasta tavarasta. Esikoinen oli enemmän kuin tyytyväinen pottiinsa, joka on kuitenkin kolmenumeroinen luku! Kaikki voittivat.
Eli vinkkinä kaikille, tällainen teema toimii kyllä ihan tosi hyvin kirppismyynnissä - se herättää huomiota ja saa asiasta innostuneen porukan liikkeelle vähän kauempaakin.
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
Mökki - tuo roinan hautausmaa...
Kun kaupunkiasuntoa raivataan, voi aina välttyä luopumisen tuskalta sanomalla joka toisen romppeen kohdalla, että hei tätähän voisi vielä tarvita vaikka...no mökillä:).
Ja niin ne mökit sitten täyttyvät herraties mistä roinasta.
Vanhempani alkavat ikääntyä ja äitini toivoi viime kesänä, että viettäisimme aikaa heidän mökillään. Parin mökkireissun jälkeen soitin äidilleni reklamaatiopuhelun mökin säilytystiloista. En siksi, etteikö 3 rakennuksessa nyt olisi säilytystilaa nelihenkiselle perheelle. Vaan siksi, että oli vaikea löytää edes yhtä tyhjää henkaria meidän vaatekappaleille. Kaikki naulakot, kaapit ja lipastot pursusivat vaatteita, joita muistan lapsuudestani...
Äiti myönsi kyllä, että harvoin käyttää moniakaan mökillä säilytettäviä vaatteita - mutta sanoi ettei niitä voi hävittääkään koska niihin liittyy niin paljon tarinoita. "Se on kuule parempi etten kerro sulle niitä tarinoita, sitten säkään et voi heittää niitä koskaan pois". Ärsytin vähän äitimammaa: "kokeillaanko?".
Osui ja upposi. Kun helatorstaina lähdimme mökille keväthommiin (=raivaamaan), oli suurin osa vanhoista vaatteista jo kuljetettu sekajätteeseen. Silti työsarkaa riitti; vietiin jäteasemalle 3 ja paikkakunnan lähetyskirppikselle 2 henkilöautollista tavaraa ja pieniä huonekaluja. Kirjojen kanssa tuli eniten keskustelua. Kun äiti valkkasi kirjapinoista itselleen tarpeettomia kirjoja, hän ihmetteli etten alkanut kasata niitä omiin kasseihini. "Etkö sä koskaan meinaa lukea yhtään Laila Hietamiestä?". Vastasin luottavani siihen, että jos näin käy niin varmasti voin sitten lainata teoksen kirjastosta.
Sadepäivien varalle mökissä toki olla muutama hyvä kirja - mutta ei siellä(kään) kirjastoa tarvitse ylläpitää. Muutama mökkipaikkakunnan historiateos ja lintukirja riittää mainiosti. Ja se mökin vieraskirja, sen lukeminen koukuttaa aina...:).
Raivauksen lisäksi järjestettiin myös huonekaluja niin, että elämä mökillä helpottuu: meidän nelihenkinen perhe mahtuu kokonaan isoon mökkiin nukkumaan ja saunamökissä on kaksi kunnollista sänkyä, niin että sinne voi majoittaa aikuisia vieraita. Telkkua voi katsella niin, että siinä ei ole ruokapöytää telkan ja sohvan välissä:). Kaikkiaan 6 huonekalua vaihtoi rakennusta eikä se mikään pieni urakka ollut, mutta 4 päivän uurastuksen jälkeen voin sanoa, että kyllä kuulkaa roinavapaa mökki on nätti!!!
Ja niin ne mökit sitten täyttyvät herraties mistä roinasta.
Vanhempani alkavat ikääntyä ja äitini toivoi viime kesänä, että viettäisimme aikaa heidän mökillään. Parin mökkireissun jälkeen soitin äidilleni reklamaatiopuhelun mökin säilytystiloista. En siksi, etteikö 3 rakennuksessa nyt olisi säilytystilaa nelihenkiselle perheelle. Vaan siksi, että oli vaikea löytää edes yhtä tyhjää henkaria meidän vaatekappaleille. Kaikki naulakot, kaapit ja lipastot pursusivat vaatteita, joita muistan lapsuudestani...
Äiti myönsi kyllä, että harvoin käyttää moniakaan mökillä säilytettäviä vaatteita - mutta sanoi ettei niitä voi hävittääkään koska niihin liittyy niin paljon tarinoita. "Se on kuule parempi etten kerro sulle niitä tarinoita, sitten säkään et voi heittää niitä koskaan pois". Ärsytin vähän äitimammaa: "kokeillaanko?".
Osui ja upposi. Kun helatorstaina lähdimme mökille keväthommiin (=raivaamaan), oli suurin osa vanhoista vaatteista jo kuljetettu sekajätteeseen. Silti työsarkaa riitti; vietiin jäteasemalle 3 ja paikkakunnan lähetyskirppikselle 2 henkilöautollista tavaraa ja pieniä huonekaluja. Kirjojen kanssa tuli eniten keskustelua. Kun äiti valkkasi kirjapinoista itselleen tarpeettomia kirjoja, hän ihmetteli etten alkanut kasata niitä omiin kasseihini. "Etkö sä koskaan meinaa lukea yhtään Laila Hietamiestä?". Vastasin luottavani siihen, että jos näin käy niin varmasti voin sitten lainata teoksen kirjastosta.
Sadepäivien varalle mökissä toki olla muutama hyvä kirja - mutta ei siellä(kään) kirjastoa tarvitse ylläpitää. Muutama mökkipaikkakunnan historiateos ja lintukirja riittää mainiosti. Ja se mökin vieraskirja, sen lukeminen koukuttaa aina...:).
Raivauksen lisäksi järjestettiin myös huonekaluja niin, että elämä mökillä helpottuu: meidän nelihenkinen perhe mahtuu kokonaan isoon mökkiin nukkumaan ja saunamökissä on kaksi kunnollista sänkyä, niin että sinne voi majoittaa aikuisia vieraita. Telkkua voi katsella niin, että siinä ei ole ruokapöytää telkan ja sohvan välissä:). Kaikkiaan 6 huonekalua vaihtoi rakennusta eikä se mikään pieni urakka ollut, mutta 4 päivän uurastuksen jälkeen voin sanoa, että kyllä kuulkaa roinavapaa mökki on nätti!!!
torstai 18. huhtikuuta 2013
Siivouskomero - mihin sitä tarvitaan?
"Jaa teillä ei vai siivota?"
Liukuovikaappien asentaja ei ymmärtänyt alkuunkaan päätöstämme luopua perinteisestä siivouskomerosta ja katsoi meitä nenänvarttaan pitkin kuin pahimpia mahdollisia uusavuttomia. Sitten hän huomasi, että olin tilannut koko seinän pituiseen kaappiin yhden hyvin kapean osan ja puisteli päätään. Ärräpäät alkoivat lennellä kun vanhoja kaappeja purettiin ja niiden takaa löytyi myös vesiputki - no okei se kyllä oli meillekin yllätys. Mutta ei mikään katastrofi - putkihan mahtui hyvin olemaan kapoisessa kolossa kaiken sen lisäksi mitä siinä oli suunniiteltu säilytettävän.
Nyt, melkein 5 vuotta myöhemmin, olen edelleen tyytyväinen tarkkaan harkitun eteisen kaappimme mittoihin.
Asunnon alkuperäinen kaappi oli armottoman epäkäytännölinen 4-henkiselle lapsiperheelle. Siitä vei suuren osan siivouskomero, joka kertyi aina niin täyteen roinaa että sieltä ei saanut mitään vaivatta ulos. Istuin monet illat avoimen siivouskomeron edessä ja pähkäilin miten siitä saisi järkevämmän, tuloksetta. Päätin, että uuten kaapistoon ei tällaista rojujen tunkutilaa tule.
(No, toki joka kämpässä on se yksi tila, johon survaistaan joskus tavarat pois näkösältä. Mutta mielestäni eteinen ei missään nimessä saisi olla se paikka - siellä jos missä riittää säilytyshaasteita muutenkin!)
Imuri asuu edelleen eteisessä, mutta sille on varattu vain juuri sen verran tilaa kuin se vie - kenkieni alta.
Silityslauta ja pitkä mopinvarsi ovat tuossa kapeassa, mutta korkeassa osuudessa - hyvin mahtuvat ja ovat saatavilla vesiputkesta huolimatta.
Pesuaineet ja rievut löysivät paikkansa sieltä missä niitä käytetään: vessoissa ja kylppäreissä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että pesuaineiden on oltava myrkyttömiä - ja onneksi lapsemme eivät pieninäkään osoittaneet kiinostusta pesuainepulloihin. Jos tarvitaan putkenavaajaa, se käytetään heti loppuun koska lukittua kaappia pesuainepulloille ei meillä ole.
Tämän systeemin etu on se, että kaikki tarvittava on paremmin saatavilla ja lähempänä paikkaa, jossa sitä käytetään. Vessan pesuun ei ole suurta kynnystä kun sen voi vaikka nopsasti tehdä samalla kun käy puuteroimassa nenänsä.
Liukuovikaappien asentaja ei ymmärtänyt alkuunkaan päätöstämme luopua perinteisestä siivouskomerosta ja katsoi meitä nenänvarttaan pitkin kuin pahimpia mahdollisia uusavuttomia. Sitten hän huomasi, että olin tilannut koko seinän pituiseen kaappiin yhden hyvin kapean osan ja puisteli päätään. Ärräpäät alkoivat lennellä kun vanhoja kaappeja purettiin ja niiden takaa löytyi myös vesiputki - no okei se kyllä oli meillekin yllätys. Mutta ei mikään katastrofi - putkihan mahtui hyvin olemaan kapoisessa kolossa kaiken sen lisäksi mitä siinä oli suunniiteltu säilytettävän.
Nyt, melkein 5 vuotta myöhemmin, olen edelleen tyytyväinen tarkkaan harkitun eteisen kaappimme mittoihin.
Asunnon alkuperäinen kaappi oli armottoman epäkäytännölinen 4-henkiselle lapsiperheelle. Siitä vei suuren osan siivouskomero, joka kertyi aina niin täyteen roinaa että sieltä ei saanut mitään vaivatta ulos. Istuin monet illat avoimen siivouskomeron edessä ja pähkäilin miten siitä saisi järkevämmän, tuloksetta. Päätin, että uuten kaapistoon ei tällaista rojujen tunkutilaa tule.
(No, toki joka kämpässä on se yksi tila, johon survaistaan joskus tavarat pois näkösältä. Mutta mielestäni eteinen ei missään nimessä saisi olla se paikka - siellä jos missä riittää säilytyshaasteita muutenkin!)
Imuri asuu edelleen eteisessä, mutta sille on varattu vain juuri sen verran tilaa kuin se vie - kenkieni alta.
Silityslauta ja pitkä mopinvarsi ovat tuossa kapeassa, mutta korkeassa osuudessa - hyvin mahtuvat ja ovat saatavilla vesiputkesta huolimatta.
Pesuaineet ja rievut löysivät paikkansa sieltä missä niitä käytetään: vessoissa ja kylppäreissä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että pesuaineiden on oltava myrkyttömiä - ja onneksi lapsemme eivät pieninäkään osoittaneet kiinostusta pesuainepulloihin. Jos tarvitaan putkenavaajaa, se käytetään heti loppuun koska lukittua kaappia pesuainepulloille ei meillä ole.
Tämän systeemin etu on se, että kaikki tarvittava on paremmin saatavilla ja lähempänä paikkaa, jossa sitä käytetään. Vessan pesuun ei ole suurta kynnystä kun sen voi vaikka nopsasti tehdä samalla kun käy puuteroimassa nenänsä.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Sinustako kirjastonhoitaja?
On vaikea keksiä toista esinettä, johon liittyisi yhtä paljon merkityksiä omistajansa sivistyneisyydestä ja älykkyydestä kuin kirja. Kirjojen tärkeänä pitäminen ylittää valtioiden rajat heittämällä.
Kun on töissä kansainvälisessä yrityksessä, voi helposti verrata oman kulttuurin arvoja muihin. Se ken koittaa keventää kahvitaukoa kysenalaistamalla suurien kirjamäärien omistamisen, sohaisee roisisti ainakin suomalaista, turkkilaista ja unkarilaista muurahaispesää (nimim. "Kokemusta on").
Muurahaispesä olisi tarjolla kotonakin. Siippa haaveilee kirjojen täyttämästä kirjastohuoneesta. En ymärrä miksi meillä pitäisi olla kirjasto kotona. Ainahan sieltä puuttuisi joku uusi kirja, jonka tahtoo lukea. Paljonko niitä kirjoja sitten pitäisi olla, että olisi tarpeeksi? Mitenkäs löytäisin haluamani kirjan kun sitä etsin? Missä kohtaa kirjamäärä on sellainen, että ne pitää luetteloida ja kategorisoida kuin oikeassa kirjastossa? Kuinka vaivalloista se huone on siivota kunnolla? Ja edelleen: eikö kirjojen säilyttäminen ja luettelointi ole ihan ammattilaisten hommaa, joka Suomessa on annettu kirjastoille?
Kirjat ovat mulle yksi mieluisimmista raivauskohteista, nimittäin harvat muut esineet esittävät niin kovia vaatimuksia kuin ne - niiden lukemista! On niitä, jotka olen saanut lahjaksi ja joku muu odottaa minun lukevan. On niitä, jotka itse tahtoisin lukea, mutta en pysty en kykene. Näitä viimeksimainittuja ovat esimerkiksi italiankieliset romaanit ja dekkarit, joihin ruostunut kielitaitoni ei enää riitä. Se on armottoman vaikea myöntää! Tuntuu todella vapauttavalta kiikuttaa kirjoja pois, että lällällläää, haen mielummin kirjastosta jotain, jonka lukeminen tuo hyvää mieltä.
Kirjastot muuten ottavat ihan mielellään lahjoituksia. Aina kun raivaan kirjoja vähemmäksi, laitan kirjastoon meiliä ja listaan mitä olen poistamassa. Lähikirjastoni on ottanut ilomielin vastaan sekä italiankielistä kirjallisuutta että kotimaisia perusteoksia - korvaavat huonokuntoisia niteitä uudenveroisilla. Siellähän ne kirjani sitten ovat, kävelyetäisyydellä ja tarkasti luetteloituina jos tahdon ne lukea:).
Kirjahyllyjen kirous on perityt tietokirjasarjat - niiden tiedot ovat vanhentuneet mutta niihin on aikanaan käytetty tolkuttomasti rahaa. Mummikin keräsi useamman kirjasarjan pienestä eläkkeestään, joka kuukausi tuli uusi arvokas kirja postissa. Nuori kollegani, jonka vanhemmat ovat kirjahamstereita, totesi virnistäen että tietokirjasarjoissa on edes se hyvä puoli, että ne näyttävät hyvältä samanvärisinä siistissä rivissä.
Niinpä niin, yhdessä sun toisessa meistä asuu pieni ammattijärjestäjä:).
Kun on töissä kansainvälisessä yrityksessä, voi helposti verrata oman kulttuurin arvoja muihin. Se ken koittaa keventää kahvitaukoa kysenalaistamalla suurien kirjamäärien omistamisen, sohaisee roisisti ainakin suomalaista, turkkilaista ja unkarilaista muurahaispesää (nimim. "Kokemusta on").
Muurahaispesä olisi tarjolla kotonakin. Siippa haaveilee kirjojen täyttämästä kirjastohuoneesta. En ymärrä miksi meillä pitäisi olla kirjasto kotona. Ainahan sieltä puuttuisi joku uusi kirja, jonka tahtoo lukea. Paljonko niitä kirjoja sitten pitäisi olla, että olisi tarpeeksi? Mitenkäs löytäisin haluamani kirjan kun sitä etsin? Missä kohtaa kirjamäärä on sellainen, että ne pitää luetteloida ja kategorisoida kuin oikeassa kirjastossa? Kuinka vaivalloista se huone on siivota kunnolla? Ja edelleen: eikö kirjojen säilyttäminen ja luettelointi ole ihan ammattilaisten hommaa, joka Suomessa on annettu kirjastoille?
Kirjat ovat mulle yksi mieluisimmista raivauskohteista, nimittäin harvat muut esineet esittävät niin kovia vaatimuksia kuin ne - niiden lukemista! On niitä, jotka olen saanut lahjaksi ja joku muu odottaa minun lukevan. On niitä, jotka itse tahtoisin lukea, mutta en pysty en kykene. Näitä viimeksimainittuja ovat esimerkiksi italiankieliset romaanit ja dekkarit, joihin ruostunut kielitaitoni ei enää riitä. Se on armottoman vaikea myöntää! Tuntuu todella vapauttavalta kiikuttaa kirjoja pois, että lällällläää, haen mielummin kirjastosta jotain, jonka lukeminen tuo hyvää mieltä.
Kirjastot muuten ottavat ihan mielellään lahjoituksia. Aina kun raivaan kirjoja vähemmäksi, laitan kirjastoon meiliä ja listaan mitä olen poistamassa. Lähikirjastoni on ottanut ilomielin vastaan sekä italiankielistä kirjallisuutta että kotimaisia perusteoksia - korvaavat huonokuntoisia niteitä uudenveroisilla. Siellähän ne kirjani sitten ovat, kävelyetäisyydellä ja tarkasti luetteloituina jos tahdon ne lukea:).
Kirjahyllyjen kirous on perityt tietokirjasarjat - niiden tiedot ovat vanhentuneet mutta niihin on aikanaan käytetty tolkuttomasti rahaa. Mummikin keräsi useamman kirjasarjan pienestä eläkkeestään, joka kuukausi tuli uusi arvokas kirja postissa. Nuori kollegani, jonka vanhemmat ovat kirjahamstereita, totesi virnistäen että tietokirjasarjoissa on edes se hyvä puoli, että ne näyttävät hyvältä samanvärisinä siistissä rivissä.
Niinpä niin, yhdessä sun toisessa meistä asuu pieni ammattijärjestäjä:).
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Legolandissa meillä kotona
"Äiti, mä luulin että legot on mun vankeja mutta mä oonkin legojen vanki"
Voiko enemmän naulan kantaan 11-vuotias poikalapsi asian pamauttaa? Tässä on enää turha leveillä että meidän taloudessa on tavaraa vähennetty, kun karu totuus on että meillä hukutaan legoihin. Pienen keskustelun jälkeen sain poikani pestaamaan äitinsä ammattijärjestäjätyöharjoitteluun meidän omaan kotiin.
Tehdäänpäs nopea laskelma. Legoja on 3 isoa (80 x 45 x 15 cm) sängynaluslaatikkoa + 2 muovilaatikollista - nopeasti laskien tuosta tulee parin kuution verran legoja. Siis siinä oli vasta irtopalat.
Sen lisäksi lastenhuoneiden hyllyillä ja seinillä on koottuja legosetteja, katosta roikkuu legolentokone. Legojunarata täyttää vielä yhden oman laatikkonsa. Legoukkoja on yksi pieni matkalaukullinen, sisällölle tulee painoa reilut 4 kiloa. Siis pelkkiä ukkoja ja niiden osia! Jonkinlaisen käsityksen asiasta saa kun pistää kaikki kokoamisohjeet yhteen pinoon. Ei ole pieni pino sekään.
Rakkaita ne ovat kaikki; esikoinen ei oikein koskaan ole millään muulla elämänsä aikana leikkinytkään. Kerran, kun sadattelin astuttuani kipeästi jonkun osan päälle, hän ehti hätiin silittelemään legopalikkaa että älä äiti tätä hauku mä sain tän sinä kivana päivänä kun oltiin Porvoossa syömässä. Edellisestä Porvoon keikasta oli niin monta vuotta, että jouduin kaivamaan valokuvat muistini tueksi. Ja juuri näin: siinä se lentokoneen moottorinosa köllötti valokuvissa porvoolaisen ravintolan valkoisella liinalla.
Jokaiseen palaan liittyy tarina; mihin sarjaan se kuuluu, mistä paketti ostettiin, mitä leikkejä silloin leikittiin, kenen kanssa oltiin. Hämmästyn joka kerta kun nappaan legolatikosta satunnaisen palan - hän muistaa ne kaikki henkilökohtaisesti. Eilen hän ehdotti, että voisi rakentaa samanlaisen ukon kuin sillä viikolla kun pikkuveikka syntyi. Pikkuveikka täyttää pikapuoliin 5 vuotta. Esikoiseni koko 11-vuotinen elämä voitaisiin kertoa asettamalla legopalikoita aikajanalle.
Nyt aletaan kuitenkin olla jonkun tien päässä. Vaikka molemmat pojat vielä leikkivät legoilla joka päivä, näitä on vähennettävä. Legot pursuavat jo nykyisistä säilytyslaatikoistaan. Suurin osa leikkiajasta menee palojen etsimiseen. Jokailtainen legojen kauhominen rasittaa erityisesti isännän hermoja eikä ihme - meni suutuspäissään mittaamaan metelin ja sai tulokseksi parhaimmillaan 85 dB. Jonkinlainen hälyytyskello soi päässäni jo vuosia sitten kun poika oli kauppareissulla ostattanut isovanhemmilla legosetin, joka hänellä oli jo - osia vain ei löytynyt.
Legojen vähentäminen voisi tietysti tapahtua niin että otetaan vain tietty määrä irtopaloja jätesäkkiin ja lahjoitetaan jonnekin. Rakkaan poikani vuoksi koitamme kuitenkin nyt hieman pehmeämpää lähestymistapaa vaikka tuntipalkoille tässä ei missään nimessä päästä. Olen käyttänyt viikonloppuna useita tunteja legojen perkaamiseen ja koittanut pistää kehiin koko ammattijärjestäjäosaamiseni mutta täytyy sanoa, että lamppu päässäni odottaa vielä syttymistään. Jonkinlainen toimintasuunnitelma alkaa pikkuhiljaa hahmottua:
Tulostakin on jo viikonlopun aikana saatu - poika on koonnut jo pitkälle sairaalaa ja sai koottua päivässä rakkaan Star Wars X wing Star Fighterinsa, joka on ollut osina. Kauhominen ei tunnu turhalta työltä senkään vuoksi, että siinä tulee vietettyä aikaa lapsen kanssa - yhdessä muistellaan mennyttä elämää legopalikoiden myötä.
Tämä on ollut kosketus todellisuuteen myös siinä mielessä, että tällä ammattijärjestäjällä ei riitä osaaminen tarvittavaan kategorisointiin. Olen jotakuinkin hyödytön kauhoessani paloja yksinäni. Osaatko sanoa mikä tuossa vasemmalla kuvatuista paloista ei kuulu joukkoon? Vastaus jutun lopussa.
Poikani tietysti pystyy kategorisoimaan palan kuin palan vain vilkaisemalla sitä nopsasti sivusilmällä. Hän erottaa ja muistaa missä kohtaa lego siirtyi mm. kirkkaampaan kultaisen sävyyn (Indiana Jones-sarjassa, vrt. Pirates merirosvosarja, jossa himmeämpi kulta). Hän hahmottaa ja muistaa missä kohtaa pala on valmiissa kootussa setissä ja mitä palan ympärillä on. Yksikseni saan eroteltua vain renkaat ja Harry Potterin bussin lilat palat.
Enkä enää hetkeäkään epäile sitä etteikö Lego olisi maailman suurin rengasvalmistaja!
Vastaus; ylimpänä oleva valkoinen osa ei kuulu joukkoon koska se on Lego City moottoripyörän runko, muut osat ovat Bioniclejen vartalonosia.
Voiko enemmän naulan kantaan 11-vuotias poikalapsi asian pamauttaa? Tässä on enää turha leveillä että meidän taloudessa on tavaraa vähennetty, kun karu totuus on että meillä hukutaan legoihin. Pienen keskustelun jälkeen sain poikani pestaamaan äitinsä ammattijärjestäjätyöharjoitteluun meidän omaan kotiin.
Kuvassa about puolet irtopaloista... |
Sen lisäksi lastenhuoneiden hyllyillä ja seinillä on koottuja legosetteja, katosta roikkuu legolentokone. Legojunarata täyttää vielä yhden oman laatikkonsa. Legoukkoja on yksi pieni matkalaukullinen, sisällölle tulee painoa reilut 4 kiloa. Siis pelkkiä ukkoja ja niiden osia! Jonkinlaisen käsityksen asiasta saa kun pistää kaikki kokoamisohjeet yhteen pinoon. Ei ole pieni pino sekään.
Rakkaita ne ovat kaikki; esikoinen ei oikein koskaan ole millään muulla elämänsä aikana leikkinytkään. Kerran, kun sadattelin astuttuani kipeästi jonkun osan päälle, hän ehti hätiin silittelemään legopalikkaa että älä äiti tätä hauku mä sain tän sinä kivana päivänä kun oltiin Porvoossa syömässä. Edellisestä Porvoon keikasta oli niin monta vuotta, että jouduin kaivamaan valokuvat muistini tueksi. Ja juuri näin: siinä se lentokoneen moottorinosa köllötti valokuvissa porvoolaisen ravintolan valkoisella liinalla.
Jokaiseen palaan liittyy tarina; mihin sarjaan se kuuluu, mistä paketti ostettiin, mitä leikkejä silloin leikittiin, kenen kanssa oltiin. Hämmästyn joka kerta kun nappaan legolatikosta satunnaisen palan - hän muistaa ne kaikki henkilökohtaisesti. Eilen hän ehdotti, että voisi rakentaa samanlaisen ukon kuin sillä viikolla kun pikkuveikka syntyi. Pikkuveikka täyttää pikapuoliin 5 vuotta. Esikoiseni koko 11-vuotinen elämä voitaisiin kertoa asettamalla legopalikoita aikajanalle.
Nyt aletaan kuitenkin olla jonkun tien päässä. Vaikka molemmat pojat vielä leikkivät legoilla joka päivä, näitä on vähennettävä. Legot pursuavat jo nykyisistä säilytyslaatikoistaan. Suurin osa leikkiajasta menee palojen etsimiseen. Jokailtainen legojen kauhominen rasittaa erityisesti isännän hermoja eikä ihme - meni suutuspäissään mittaamaan metelin ja sai tulokseksi parhaimmillaan 85 dB. Jonkinlainen hälyytyskello soi päässäni jo vuosia sitten kun poika oli kauppareissulla ostattanut isovanhemmilla legosetin, joka hänellä oli jo - osia vain ei löytynyt.
Legojen vähentäminen voisi tietysti tapahtua niin että otetaan vain tietty määrä irtopaloja jätesäkkiin ja lahjoitetaan jonnekin. Rakkaan poikani vuoksi koitamme kuitenkin nyt hieman pehmeämpää lähestymistapaa vaikka tuntipalkoille tässä ei missään nimessä päästä. Olen käyttänyt viikonloppuna useita tunteja legojen perkaamiseen ja koittanut pistää kehiin koko ammattijärjestäjäosaamiseni mutta täytyy sanoa, että lamppu päässäni odottaa vielä syttymistään. Jonkinlainen toimintasuunnitelma alkaa pikkuhiljaa hahmottua:
- Poika valitsee rakkaimmat legonsa, jotka säilyttää.
- Jos säilytettävä lego on osina, se koitetaan koota.
- Koitetaan koota myös pari vähemmän mieluisaa pakettia ja tienata niistä pojalle vähän taskurahaa myymällä.
- Irtopaloja vähennetään sitten kun rakkaat setit on karsittu pois - lahjoitetaan niitä eteenpäin.
- Vanhemmat auttavat kaivamalla paloja laatikoista tiettyjen ennaltasovittujen sääntöjen mukaan.
- Kellotetaan kauhomista niin että siihen käytetty aika pysyy kohtuullisena.
- Vanhemmat eivät koske legohin väsyneinä turhan sadattelun välttämiseksi.
- Tavoite: rakkaimmat legot koottuina ja kohtuullinen määrä irtopaloja (kohtuullinen olisi esim. 1 vuodevaatelaatikko legopaloja - vähennystarve about 75% - en ole varma onko tuo ollenkaan realistista...)
- Tavoitepäivä on kansallinen siivouspäivä 25.5., jolloin meidän pihalle pystytettäneen pienimuotoinen legokirppis.
Työvoitto! Rakas lego taas koottuna:) |
Tulostakin on jo viikonlopun aikana saatu - poika on koonnut jo pitkälle sairaalaa ja sai koottua päivässä rakkaan Star Wars X wing Star Fighterinsa, joka on ollut osina. Kauhominen ei tunnu turhalta työltä senkään vuoksi, että siinä tulee vietettyä aikaa lapsen kanssa - yhdessä muistellaan mennyttä elämää legopalikoiden myötä.
Tämä on ollut kosketus todellisuuteen myös siinä mielessä, että tällä ammattijärjestäjällä ei riitä osaaminen tarvittavaan kategorisointiin. Olen jotakuinkin hyödytön kauhoessani paloja yksinäni. Osaatko sanoa mikä tuossa vasemmalla kuvatuista paloista ei kuulu joukkoon? Vastaus jutun lopussa.
Äiteen työn tuloksia |
Enkä enää hetkeäkään epäile sitä etteikö Lego olisi maailman suurin rengasvalmistaja!
Vastaus; ylimpänä oleva valkoinen osa ei kuulu joukkoon koska se on Lego City moottoripyörän runko, muut osat ovat Bioniclejen vartalonosia.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Halpa kodin muutos
Kun katsoo sisustusohjelmia ammattijärjestäjän silmin, huomaa että melkein jokaisessa muutoskohteessa se suurin muutos on tavaramäärän vähentäminen. Kun tavaroita on karsittu, on helppo roiskia uudet maalit seinälle ja sisustaa tekstiileillä ja kynttilöillä. Kuitenkin tämä mielestäni muutoksen suurin työ kuitataan useinmiten ohjelmissa vain mainitsemalla, että "turhat tavarat vietiin pois".
Joululoman aikoihin Liv uusi Inno-sarjan jakosoja ja ihastuin muutokseen, joka tehtiin 50-luvun tyyliseen olohuoneeseen. Itse tyyli ei ole se mun lempparini, mutta ainakin tavaroiden vähentämisestä puhuttiin enemmänkin kuin yksi lause. Pariskunta keräili vintageklassikoita mutta niitä oli kertynyt aivan liikaa - haaste oli siinä että oli pakko luopua myös arvokkaista vaivalla hankituista huonekaluista, että edes jotkut niistä pääsisivät oikeuksiinsa.
Ehkä masentavin kaikista reality-sisustusohjelmista on ollut Pientä pintaremonttia-sarja, jossa pienin muutoksin ja pääasiassa tavaroita vähentämällä on saatu myytävästä asunnosta niin viihtyisä, että ihmiset ovat alkaneet katua sen pistämistä myyntiin. Pahin oli se jakso, jossa sisustussuunnittelija auttoi kahden asunnon loukussa ollutta nuorta naista ja totesi jälkeen-kuvia esitellessään että suurin osa turhista tavaroista vietiin uuteen asuntoon. APUA!!!
Joululoman aikoihin Liv uusi Inno-sarjan jakosoja ja ihastuin muutokseen, joka tehtiin 50-luvun tyyliseen olohuoneeseen. Itse tyyli ei ole se mun lempparini, mutta ainakin tavaroiden vähentämisestä puhuttiin enemmänkin kuin yksi lause. Pariskunta keräili vintageklassikoita mutta niitä oli kertynyt aivan liikaa - haaste oli siinä että oli pakko luopua myös arvokkaista vaivalla hankituista huonekaluista, että edes jotkut niistä pääsisivät oikeuksiinsa.
Ehkä masentavin kaikista reality-sisustusohjelmista on ollut Pientä pintaremonttia-sarja, jossa pienin muutoksin ja pääasiassa tavaroita vähentämällä on saatu myytävästä asunnosta niin viihtyisä, että ihmiset ovat alkaneet katua sen pistämistä myyntiin. Pahin oli se jakso, jossa sisustussuunnittelija auttoi kahden asunnon loukussa ollutta nuorta naista ja totesi jälkeen-kuvia esitellessään että suurin osa turhista tavaroista vietiin uuteen asuntoon. APUA!!!
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Miten teillä varaudutaan yövieraisiin?
Pari vuotta sitten iso osa vaatehuoneen tilasta kului siihen, että varauduimme yövieraisiin joita saapui hyvin harvoin.
Vaatehuoneessa oli varapatjoja, -peittoja ja - tyynyjä vaikka kuinka, pölyn peittäminä kaikki.
Pistin asialle pikkaisen enemmän ajatusta ja päätin, että suurimmalle osalle vierasvaroista pitää löytyä myös muuta käyttöä:
Molemmilla pojilla on nyt täyspitkät sängyt, joissa on päällekkäin 2 peruspatjaa. Jos tarvii majoittaa yöksi vaikka 4 henkeä, nuo 4 patjaa voi heittää vaikka olohuoneen lattialle - koko meidän perhe nukkuuu tarvittaessa yön tai pari 180cm leveässä parisängyssämme.
Vierastyynyt saivat nekin paikat poikien huoneista. Teetin huoneiden verhokankaista oikeankokoiset tyynynpäälliset, eli toimivat koristetyynyinä tai istuimina. Näppärämpi emäntä olis toki tehny mokomat perustyynyliinat itse...
Yövieraita varten on meillä kaapissa vain:
Noihin "snuukkeleihin" hurahdettiin meillä joitakin vuosia sitten ja totta on, että 4 kpl yhdessä taloudessa on vähän paljon. Mutta kun ne on niin näppäriä! Sisäkangas on lakanakangasta ja päällinen on sievä fleecepeite. Nopea pestä ja kuivata. Esikoinen nukkui leikki-ikäisenä pelkästään näissä - meille oli kätevämpi pussittaa poika ja luottaa siihen, että peitto pysyy päällä koko yön. Ja poika rakasti noita ihania kuviollisia unipussejaan.
Vieläkin noita käytetään kun pojat lähtevät yökylään. Ja koska useinmiten meillä yövieraat ovat koululaisia, noista saa todella nopeasti siskonpetin useammallekin vintiölle.
Niin ja tosiaan, patjojen puolesta meille voidaan majoittaa 4 henkeä, mutta oikeita peittoja on vain kahdelle. Toisaalta, eipä vielä tähän mennessä ole kahta vieraspeitettä enempää tarvittu...
Vaatehuoneessa oli varapatjoja, -peittoja ja - tyynyjä vaikka kuinka, pölyn peittäminä kaikki.
Pistin asialle pikkaisen enemmän ajatusta ja päätin, että suurimmalle osalle vierasvaroista pitää löytyä myös muuta käyttöä:
Molemmilla pojilla on nyt täyspitkät sängyt, joissa on päällekkäin 2 peruspatjaa. Jos tarvii majoittaa yöksi vaikka 4 henkeä, nuo 4 patjaa voi heittää vaikka olohuoneen lattialle - koko meidän perhe nukkuuu tarvittaessa yön tai pari 180cm leveässä parisängyssämme.
Vierastyynyt maastoituneina lastenhuoneisiin |
Yövieraita varten on meillä kaapissa vain:
- 2 peitettä
- 4 Snuggle Sac-unipussia
Noihin "snuukkeleihin" hurahdettiin meillä joitakin vuosia sitten ja totta on, että 4 kpl yhdessä taloudessa on vähän paljon. Mutta kun ne on niin näppäriä! Sisäkangas on lakanakangasta ja päällinen on sievä fleecepeite. Nopea pestä ja kuivata. Esikoinen nukkui leikki-ikäisenä pelkästään näissä - meille oli kätevämpi pussittaa poika ja luottaa siihen, että peitto pysyy päällä koko yön. Ja poika rakasti noita ihania kuviollisia unipussejaan.
"Snuukkelit" rivissä |
Niin ja tosiaan, patjojen puolesta meille voidaan majoittaa 4 henkeä, mutta oikeita peittoja on vain kahdelle. Toisaalta, eipä vielä tähän mennessä ole kahta vieraspeitettä enempää tarvittu...
perjantai 25. tammikuuta 2013
Haaste ja vastaus!
Maanantai-iltana isäntä heitti haasteen - mihin meillä voisi rakentaa musastudion? Tietokoneissa on asianmukaiset softat ja olohuoneen lattialle roudataan harva se päivä vaatekaapissa majailevat efektilaite, vahvistin, pieni syntsa ja sähkökitara. Sitten ne ovat johtoineen siinä lattialla ohikulkijoiden potkittavana. Isompi syntsa jää usein hakematta kun se on niin painava.
Pieni järjestäjä sisälläni heräsi: toden totta, meillä on hyviä musiikkilaitteita, niille pitää saada asianmukainen tila. Ja nopean aivoriihen jälkeen kesimmekin: onhan meillä yksi huone, jota käytetään vain rojun säilömiseen.
Nimittäin vaatehuone.
Vaatteita siellä ei ole. Ainoat tekstiilit, joita siellä on säilytetty, ovat perheen pyyhkeet ja lakanat: Ja laatikoissa on pöytäliinoja. Tosin kaiken rojun keskellä tahtoo tekstiilit pölyyntyä. Useinhan vaatehuone on niin täynnä, ettei sinne mahdu edes imuroimaan.
Mutta muuten tuo koppi on mitä mainioin ihan oikeaksi huoneeksi: siellä on hyvä valaistus, lämpöpatteri ja ilmastointi. Vain sähköpistokkeen asennus pitää tilata sähkömieheltä.
Pyyhkeille ja lakanoille oli tietysti löydyttävä uudet paikat, mutta tätä olin pähkäillyt mielessäni jo ennenkin. Myös määrää oli reilusti karsittava. Pähkäilin "montako on tarpeeksi" ja muistin ohjeen, että 3 pyyhkeellä ja lakanalla per nenä pärjätään:
Lakanoille tehtiin kaappi yhdestä makuuhuoneen kaapista, jossa on ollut joitakin takkeja kausisäilytyksessä - tai oikeastaan vain pois silmistä, eihän niitä ole pidetty vuosiin.
Näin projekti eteni
Ensimmäinen ilta:
Idea klo 23 ja päälle pari tuntia asian pähkäilyä. Ja sitten erinomaisen huonosti nukuttu yö kun ajatukset tulevasta projektista risteilivät päässä.
Toinen ilta:
Aoitus klo 16, nopea vilkaisu vaatehuoneeseen ja ruuanlaiton aloitus: pata porisemaan ja saman tien yläkertaan pyyhkeiden kimppuun.
Pyyhkeiden nopea karsinta: kierrätys vs. säästetään, sitten lakanat samoin.
Kylppärin kaappien raivaus: turhat kierrätykseen ja loput tavarat vähän tiiviimmin toiseen kaapeista. Toiseen meni pyyhkeet. Pyyhekaappi oli heti niin valmiin näköinen, että siitä sai puhtia koko loppuprojektiin!
Vaatehuoneessa ei näyttänyt vielä yhtä valmiilta, eli raivaus jatkui. Joitakin tauluja, vanhat matkalaukku ja salkku saivat lähteä kierrätykseen.
Tavaroita järjesteltiin niin, että vanha Amiga johtolaatikoineen pääsee paraatipaikalle uudessa studiossa, joulukoristeet siirtyvät ylemmäksi. Vieraspeitteet löysivät paikan esikoisen huoneen yläkaapista. Reppujen ja urheilulaukkujen kasaa pienennettiin laittamalla osa kierrätykseen, loput mahtuivat pienempään koriin ja eteisen kaappiin.
Kun vaatehuoneen hyllyjä saatiin tyhjäksi, niitä säädettiin niin että alimmat ovat pöytäkorkeudella ja pöydän päälle jää reilusti työskentelytilaa. Vanha puinen syntsa olikin jo ihan oikealla paikallaan koko ajan.
Makuuhuoneen kaapin muutos: tyhjennys (suurin osa takeista kierrätykseen, pari eteisen kaappiin) ja vaatetangon poisto, uusi hylly paikalleen ja lakanat ja parit laatikot sisään - meillä ei nyt tähän hätään ollut enempää hyllylevyjä, joten laatikot vain pinottiin päällekkäin.
Urakka oli pääpiirteissään valmis n. 5 tuntia aloituksesta ja siinä välissä oli haettu lainalapsi kitaratunnilta, keitetty riisiä, katettu pöytä, syöty yhdessä ja kuskattu lainalapsi musiikin teoriatunnilta kotiinsa. Raivauksen lomassa heiteltiin 4-vuotiaan kanssa lennokkia ja hernepussia ja leikittiin piilosta.
Keittiö oli illalla räjähtäneen näköinen kun vanhemmat siivosivat mielummin yläkertaa kuin köksää. Erinäisiin kaappeihin ilmestyi uutta tavaraa, jota lähitulevaisuudessa käydään uudelleen läpi ja karsitaan, eli projekti jatkuu vielä.
Käsittämättömän vaivattomasti meni koko raivaus! Olin kuvitellut että meillä on karsittu niin paljon tavaraa, että on vaikea enää löytää mitään mistä voitaisiin luopua. Mutta sitten kun on päämääränä etsiä paikka jollekin tärkeälle, on todella helppo tehdä luopumispäätöksiä.
Klo 21 oli homma siinä kuosissa että voitiin todeta, että meillähän on nyt neliön tilalla 5h+k. Isäntä istuutui tyytyväisenä musastudionsa pöydän ääreen ja sulki oven perässään:).
Pieni järjestäjä sisälläni heräsi: toden totta, meillä on hyviä musiikkilaitteita, niille pitää saada asianmukainen tila. Ja nopean aivoriihen jälkeen kesimmekin: onhan meillä yksi huone, jota käytetään vain rojun säilömiseen.
Nimittäin vaatehuone.
Meitin vaatehuone |
Mutta muuten tuo koppi on mitä mainioin ihan oikeaksi huoneeksi: siellä on hyvä valaistus, lämpöpatteri ja ilmastointi. Vain sähköpistokkeen asennus pitää tilata sähkömieheltä.
Pyyhkeille ja lakanoille oli tietysti löydyttävä uudet paikat, mutta tätä olin pähkäillyt mielessäni jo ennenkin. Myös määrää oli reilusti karsittava. Pähkäilin "montako on tarpeeksi" ja muistin ohjeen, että 3 pyyhkeellä ja lakanalla per nenä pärjätään:
- yksi käytössä
- yksi pyykkikorissa
- yksi puhtaana kaapissa.
Lakanoille tehtiin kaappi yhdestä makuuhuoneen kaapista, jossa on ollut joitakin takkeja kausisäilytyksessä - tai oikeastaan vain pois silmistä, eihän niitä ole pidetty vuosiin.
Näin projekti eteni
Ensimmäinen ilta:
Uusi ihana pyyhekaappi! |
Toinen ilta:
Aoitus klo 16, nopea vilkaisu vaatehuoneeseen ja ruuanlaiton aloitus: pata porisemaan ja saman tien yläkertaan pyyhkeiden kimppuun.
Pyyhkeiden nopea karsinta: kierrätys vs. säästetään, sitten lakanat samoin.
Kylppärin kaappien raivaus: turhat kierrätykseen ja loput tavarat vähän tiiviimmin toiseen kaapeista. Toiseen meni pyyhkeet. Pyyhekaappi oli heti niin valmiin näköinen, että siitä sai puhtia koko loppuprojektiin!
Isäntäkin raivasi:) |
Tavaroita järjesteltiin niin, että vanha Amiga johtolaatikoineen pääsee paraatipaikalle uudessa studiossa, joulukoristeet siirtyvät ylemmäksi. Vieraspeitteet löysivät paikan esikoisen huoneen yläkaapista. Reppujen ja urheilulaukkujen kasaa pienennettiin laittamalla osa kierrätykseen, loput mahtuivat pienempään koriin ja eteisen kaappiin.
Kun vaatehuoneen hyllyjä saatiin tyhjäksi, niitä säädettiin niin että alimmat ovat pöytäkorkeudella ja pöydän päälle jää reilusti työskentelytilaa. Vanha puinen syntsa olikin jo ihan oikealla paikallaan koko ajan.
Kaapin pikamuutos |
Urakka oli pääpiirteissään valmis n. 5 tuntia aloituksesta ja siinä välissä oli haettu lainalapsi kitaratunnilta, keitetty riisiä, katettu pöytä, syöty yhdessä ja kuskattu lainalapsi musiikin teoriatunnilta kotiinsa. Raivauksen lomassa heiteltiin 4-vuotiaan kanssa lennokkia ja hernepussia ja leikittiin piilosta.
Keittiö oli illalla räjähtäneen näköinen kun vanhemmat siivosivat mielummin yläkertaa kuin köksää. Erinäisiin kaappeihin ilmestyi uutta tavaraa, jota lähitulevaisuudessa käydään uudelleen läpi ja karsitaan, eli projekti jatkuu vielä.
Studio! |
Käsittämättömän vaivattomasti meni koko raivaus! Olin kuvitellut että meillä on karsittu niin paljon tavaraa, että on vaikea enää löytää mitään mistä voitaisiin luopua. Mutta sitten kun on päämääränä etsiä paikka jollekin tärkeälle, on todella helppo tehdä luopumispäätöksiä.
Klo 21 oli homma siinä kuosissa että voitiin todeta, että meillähän on nyt neliön tilalla 5h+k. Isäntä istuutui tyytyväisenä musastudionsa pöydän ääreen ja sulki oven perässään:).
tiistai 22. tammikuuta 2013
Kyä lähtee!
Nämä tuli |
Vielä seuraavanakin päivänä ostos tuntui hyvältä - mutta uusien vaatteiden laittaminen kaappiin ei. Vaikka olen karsinut vaatteita viimeisen parin vuoden aikana paljon, kaappi tuntui kuitenkin aika täydeltä ja aamuisin on ollut se ongelma, että vaatteiden määrästä huolimatta ei tunnu oikein olevan mitään päällepantavaa. Vaatekaappini tarvitsi nopeaa faceliftiä.
Nämä saivat lähteä |
Tein nopsan karsimisen - aikaa kului vain 45 minuuttia. Kolmen vartin huhkimiseen sisältyy neuleiden tuuletus ja pölyjen pyyhintä kaapista. Tuloksena reilu muovikassillinen poisheitettävää. Ja ihanan siisti ja raikas vaatekaappi - heräteostoksesta huolimatta :)
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Tiellä muistojen....
Oli hyytävän kylmä päivä tammikuussa 2012. Istuin helsinkiläisen kahvilan pöydässä ja puhua pälpätin menemään. Yhtäkkiä Anne Luoma kurkkasi silmälasiensa takaa ja virnisti.: "No, sittenhän sä tulet ymmärtämään todella hyvin sun asiakkaitasi".
Olin tehnyt juuri kardinaalimunauksen. Istuin haastattelussa ammattijärjestäjän kurssia varten ja menin myöntämään että mullakin on *niitä*. Muistolaatikoita.
Vasta kurssin käytyäni aloin todella kyseenalaistaa muistoesineiden tarkoituksen.
Meillä on ollut mieheni kanssa sopimus, että molemmilla on yksi samankokoinen muistolaatikko. Juuri hetkeä ennen kurssia muistolaatikot oli päivitetty vahvempiin vanerisiin laatikoihin, koska hento pahvi ei kestänyt raskaita muistojamme.
Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei se siinä kaikki ole. Virallisten muistolaatikoiden lisäksi on laatikko, jonka kyljessä lukee "nostalgiakledjut" (kyllä, luit oikein). Sitten on laatikoita joissa on kaikki elämäni aikana saamani kirjeet ja kortit. Lisäksi on laatikollinen valokuvia teinivuosilta. On yksi laatikko, jossa säilytän lapsena keräämiäni postimerkkejä. On yksi kokonainen laatikko pelkkiä valokuvien negatiiveja.
Konkreettinen raivaustavoitteeni vaatii sitä että osasta muistoesineitä pitää rajusti vähentää. Ja toisaalta: jos en muista elämäni tärkeitä hetkiä ilman tavaroita, ei kai sen ole niin väliäkään.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Se täydellinen säilytysjärjestelmä?
Uusi vuosi ja uudet kujeet - taas meille toitotetaan elämänmuutosta, uutta alkua ja pikaratkaisuja elämän muuttamiseen. Osta kuntosalikortti ja laihdut pysyvästi, osta uudet kaapit ja kotisi pysyy järjestyksessä,...
Näitä tulee nyt taas joka tuutista mutta Yhteishyvä-lehti osui mun silmään nyt ensimmäisenä. Lehti on allergisen asialla ja muistuttaa että koti pysyy siistinä kunhan säilitys on suunniteltu kokonaisvaltaisesti. Painavaa asiaa, mutta sen koristukseksi on lisätty taas näitä käsittämättömiä mainoksia, joilla annetaan ymmärtää että joku säilytysratkaisu ratkaisee kodin säilytyksen.
(http://www.digipaper.fi/yhteishyva/104759/ - sivu 61)
Kun noita kuvia katselee niin ensimmäsienä tulee mieleen että missäs loput tavarat ovat! Vaatteet ovat hyvin saman värisiä tai ainakin sävyltään yhteensopivia ja niitä on korostetun vähän - näin saadaan se vaikutelma että tilaa riittää. Samaan hyllykköön on saatu sopimaan kyllä aikamoinen määrä pyyhkeitä - nekin toki vain valkoisia ja vaaleankeltaisia niin että lähes hukkuvat pyökinsävyiseen hyllykköön:).
Olen jo pitkään karsinut tietoisesti vaatteitani ja väitän että kohtuu vähällä tässä pärjätään - mutta ei silti mun vaatekaappini sisältöä saisi tuollaiseksi mainoskuvan ihmemaaksi. Aika harva vaatekaappi muuten ikinä näyttää kovin harmoniselta kaikkine erivärisine vaatteineen - siksi niissä on usein ovet! Ei voi kuin kauhistella että kuinkahan paljon näitä kalliita hyllysysteemejä myydään sillä mielikuvalla että tällaiselta teidänkin vaatehuoneessa kohta näyttää.
Kodin järjestyksen kanssa pätee samat lainalaisuudet kuin muissakin elämänmuutoksissa - pienin askelin edetään kohti pysyvämpää uutta elämäntapaa. Kun tavaraa on kohtuullisesti, se on helppo järjestää vaikka vähän vaatimattomman näköiseen hyllyynkin. Pikaratkaisuja ei kertakaikkiaan ole olemassa.
Näitä tulee nyt taas joka tuutista mutta Yhteishyvä-lehti osui mun silmään nyt ensimmäisenä. Lehti on allergisen asialla ja muistuttaa että koti pysyy siistinä kunhan säilitys on suunniteltu kokonaisvaltaisesti. Painavaa asiaa, mutta sen koristukseksi on lisätty taas näitä käsittämättömiä mainoksia, joilla annetaan ymmärtää että joku säilytysratkaisu ratkaisee kodin säilytyksen.
(http://www.digipaper.fi/yhteishyva/104759/ - sivu 61)
Kun noita kuvia katselee niin ensimmäsienä tulee mieleen että missäs loput tavarat ovat! Vaatteet ovat hyvin saman värisiä tai ainakin sävyltään yhteensopivia ja niitä on korostetun vähän - näin saadaan se vaikutelma että tilaa riittää. Samaan hyllykköön on saatu sopimaan kyllä aikamoinen määrä pyyhkeitä - nekin toki vain valkoisia ja vaaleankeltaisia niin että lähes hukkuvat pyökinsävyiseen hyllykköön:).
Olen jo pitkään karsinut tietoisesti vaatteitani ja väitän että kohtuu vähällä tässä pärjätään - mutta ei silti mun vaatekaappini sisältöä saisi tuollaiseksi mainoskuvan ihmemaaksi. Aika harva vaatekaappi muuten ikinä näyttää kovin harmoniselta kaikkine erivärisine vaatteineen - siksi niissä on usein ovet! Ei voi kuin kauhistella että kuinkahan paljon näitä kalliita hyllysysteemejä myydään sillä mielikuvalla että tällaiselta teidänkin vaatehuoneessa kohta näyttää.
Kodin järjestyksen kanssa pätee samat lainalaisuudet kuin muissakin elämänmuutoksissa - pienin askelin edetään kohti pysyvämpää uutta elämäntapaa. Kun tavaraa on kohtuullisesti, se on helppo järjestää vaikka vähän vaatimattomman näköiseen hyllyynkin. Pikaratkaisuja ei kertakaikkiaan ole olemassa.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Pinkat suorassa?
Ammattijärjestäjäkurssilla naurettiin vedet silmissä videolle, jolla Beverly Hills Organizer näyttää miten tangat taitellaan.
Pari kertaa on käynyt niin, että kun olen intopiukassa kertonut tutuile uudesta koulutuksestani, olen saanut aikaiseksi kauhistuneita kasvoja. Joillekin termi ammattijärjestäjä herättää sen mielikuvan, että on olemassa "ammattimainen järjestys", joka korvaa tavallisen maalaisjärjen . Ammattijärjestäjä on henkilö, joka tekee järjestämistä ammatikseen - mutta mistään hifistelystä ei ole kyse.
Meillä täällä kylmässä pohjolassa ei tangoilla nyt niin kovasti väliä ole:) - jokainen määrittelee itse sen kuinka "timmissä" järjestyksessä oma koti, varasto, mökki, jne. on oltava.Työkaveri määritteli oman mittapuunsa näin: tavara on saatava kaappiin ja kaapista pois yhdellä kädellä. Itselleni on tärkeää, että jotkut tavarat, kuten vaikka sukat, voi napata vaatekaapin vetolaatikosta vaikka pilkkopimeässä ja tietää että sieltä osuu käteen sopivanlainen sukkapari - se tarkoittaa että yhdessä laatikossa voi olla vain sukkia ja vain sellaisia sukkia jotka ovat käyttökelpoisia. Mutta ei kannata katsoa miltä laatikko näyttää päivänvalossa...
Ongelmasta on kyse siinä kohtaa jos tuntuu että ei itse pärjää oman tavarapaljoutensa kanssa - ei löydä etsimäänsä tai tavaroiden määrä ahdistaa. Joskus on hyvä kutsua tsemppariksi ammattijärjestäjä. Hän ei pyyhällä paikalle viivottimineen mittaamaan onko ne t-paitapinkat suorassa eikä kauhistele asuntoasi - hän on itse todennäköisesti käynyt läpi aika mittavan oman kodin raivauksen itsekin.
(Ammattijärjestäjämyyteistä kirjoitti taannoin myös kollegani Katriina: )
Pari kertaa on käynyt niin, että kun olen intopiukassa kertonut tutuile uudesta koulutuksestani, olen saanut aikaiseksi kauhistuneita kasvoja. Joillekin termi ammattijärjestäjä herättää sen mielikuvan, että on olemassa "ammattimainen järjestys", joka korvaa tavallisen maalaisjärjen . Ammattijärjestäjä on henkilö, joka tekee järjestämistä ammatikseen - mutta mistään hifistelystä ei ole kyse.
Meillä täällä kylmässä pohjolassa ei tangoilla nyt niin kovasti väliä ole:) - jokainen määrittelee itse sen kuinka "timmissä" järjestyksessä oma koti, varasto, mökki, jne. on oltava.Työkaveri määritteli oman mittapuunsa näin: tavara on saatava kaappiin ja kaapista pois yhdellä kädellä. Itselleni on tärkeää, että jotkut tavarat, kuten vaikka sukat, voi napata vaatekaapin vetolaatikosta vaikka pilkkopimeässä ja tietää että sieltä osuu käteen sopivanlainen sukkapari - se tarkoittaa että yhdessä laatikossa voi olla vain sukkia ja vain sellaisia sukkia jotka ovat käyttökelpoisia. Mutta ei kannata katsoa miltä laatikko näyttää päivänvalossa...
Ongelmasta on kyse siinä kohtaa jos tuntuu että ei itse pärjää oman tavarapaljoutensa kanssa - ei löydä etsimäänsä tai tavaroiden määrä ahdistaa. Joskus on hyvä kutsua tsemppariksi ammattijärjestäjä. Hän ei pyyhällä paikalle viivottimineen mittaamaan onko ne t-paitapinkat suorassa eikä kauhistele asuntoasi - hän on itse todennäköisesti käynyt läpi aika mittavan oman kodin raivauksen itsekin.
(Ammattijärjestäjämyyteistä kirjoitti taannoin myös kollegani Katriina: )
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)