Tiellä muistojen....

Oli hyytävän kylmä päivä tammikuussa 2012. Istuin helsinkiläisen kahvilan pöydässä ja puhua pälpätin menemään. Yhtäkkiä Anne Luoma kurkkasi silmälasiensa takaa ja virnisti.: "No, sittenhän sä tulet ymmärtämään todella hyvin sun asiakkaitasi".

Olin tehnyt juuri kardinaalimunauksen. Istuin haastattelussa ammattijärjestäjän kurssia varten ja menin myöntämään että mullakin on *niitä*. Muistolaatikoita.

Vasta kurssin käytyäni aloin todella kyseenalaistaa muistoesineiden tarkoituksen.

Meillä on ollut mieheni kanssa sopimus, että molemmilla on yksi samankokoinen muistolaatikko. Juuri hetkeä ennen kurssia muistolaatikot oli päivitetty vahvempiin vanerisiin laatikoihin, koska hento pahvi ei kestänyt raskaita muistojamme.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei se siinä kaikki ole. Virallisten muistolaatikoiden lisäksi on laatikko, jonka kyljessä lukee "nostalgiakledjut" (kyllä, luit oikein). Sitten on laatikoita joissa on kaikki elämäni aikana saamani kirjeet ja kortit. Lisäksi on laatikollinen valokuvia teinivuosilta. On yksi laatikko, jossa säilytän lapsena keräämiäni postimerkkejä. On yksi kokonainen laatikko pelkkiä valokuvien negatiiveja.

Konkreettinen raivaustavoitteeni vaatii sitä että osasta muistoesineitä pitää rajusti vähentää. Ja toisaalta: jos en muista elämäni tärkeitä hetkiä ilman tavaroita, ei kai sen ole niin väliäkään.