Käsillä tekemisestä

Eilisiltana löysin itseni tekemästä käsitoitä. Tätä ei tapahdu usein. Jos nimilappujen ompelemista lasten vaatteisiin ei lasketa, voin ihan käsi sydämmellä sanoa etten ole tehnyt käsitöitä vuosiin.

Ihan puskista ei eilisiltainenkaan tullut - onhan materiaali (lasten huoneen verhokankaat) ollut valmiina ja tarve (pienemmän pojan lelusäilytys) tiedostettuna jo puolisen vuotta. Projekti vaatii myös paikan (jossa on ompelukone), ja siksipä kankaat matkasivat kesälomakasseissamme vanhempieni kodin ja mökin väliä viikkokausia. Otollinen tilanne (sadepäivä eikä mitään muuta tekemistä) ei kuitenkaan toteutunut, joten kesäloman loputtua viikkasin kankaat takaisin säilytyspaikalleen tyytyväisenä siitä että lomalla riitti paistetta. 5-vuotias jäi odottamaan lelupussukoitaan.

Pakotin itseni toimeen siis eilisiltana, kun olimme käymässä äitini ompelukoneella varustetussa huushollissa. Aika pian asiaan tarttumisen jälkeen muistin miksi teen tätä niin aniharvoin - kaikki tuntuu vieraalta ja vaikealta. Ei ollut kaavoja, joten A4-arkki määritti pussukoiden kokoa. Pieleen meni silti, sillä  palat eivät olleet enää samankokoisia kun niitä sovitteli yhteen. Ensimmäisestä saumasta lähtien venyttelin tiukkaa puuvillakangasta, koska se kävi vääntymään rypyille vaikka mitä yritti.  Rypyt jäivät ompeleen alle, en jaksanut korjata virhuja, mielipaha alkoi kasaantua. Lelukassin kahvojen kääntäminen oikeinpäin vei yksinään about sen verran kun olin ajatellut koko urakkaan käyttää aikaa. Kun tuntien hammasten kiristys oli ohi, silmien alla lepäsi omien kätösten työnjälki. Valitettavasti.

Ja samalla tiedän, että jotkut tekevät käsitöitä suuresti nauttien. Nostan hattua kollegalleni, joka on käsityöihmisiä. Kummilasten lahjat tehdään aina itse ja hänen huoliteltua persoonallista tyyliään alleviivaa usein joku ajatuksella suunniteltu itsetehty uniikki asuste. Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun sain pari viikkoa sitten kutsun työpaikan "jämälankailtaan". Jämälankailtaan. Seura olisi ollut mitä parhain  - mutta oikeasti: ei meillä ole jämälankoja enkä halua keneltäkään sellaisia. Meillä on yksi (valkoinen puuvilla-)lankakerä, jota käytetään lähinnä paistin sitomiseen, siksi sen paikka on keittiön kaapissa. Puikot ja virkkuukoukku löytyvät talosta myös - lääkintätarvikkeista koska ne on hankittu silloin kun esikoisella oli käsi kipsissä. En ole pidellyt puikkoja käsissäni kutoakseni sitten peruskoulun.

Onneksi kätösillä voi tehdä jotain muutakin näkyvää kuin niitä käsitöitä. Järjestelyintoni alkoi jo päiväkoti-ikäisenä ja se on kestänyt opiskeluajat ja perheen perustamisen ruuhkavuodet. Saatan kauniina sunnuntaina lähettää miehen ja lapset pariksi tunniksi ulos, että saaan itse upottautua jonkun kaapin perkaamiseen.  Aika ja paikka unohtuvat ja ihana flow valtaa mielen. Parin tunnin järjestelyn jälkeen tuntuu että myös ajatukset ovat järjestyksessä, olo on ihanan rento ja raukea. Kätteni töiden jälki on vain yhden kaapinoven takana. Tai silitys sitten;  se puhtaan pyyin tuoksu...aika pysähtyy.. pinoan hartaana sileitä vaatekappaleita jämpteihin  pinoihin ja nautin joka hetkestä...

Perheemme arkea hallitsee tälllä hetkellä isäni pitkälle edennyt Altzheimerin tauti. Eräs toinen työkaveri kaivoi TED-talkista puheenvuoron, jossa nuori nainen, Alzheimeria sairastavan vanhan miehen tytär hänkin, kertoo miten hän aikoo valmistautua tautiin tekemällä käsitöitä! Muistamaton isäukko osaa edelleen tehdä käsitöitä ja se rentouttaa häntä. Tytär on alkanut opetella käsitöiden tekemistä ja toivoo että se alkaa sujua ajattelematta siihen mennessä kun tauti iskee. Kun työkaveri kesken lounaan kysyi, joko olen videon ohjeen mukaan alkanut tehdä käsitöitä, meinasin vetää hernekeitot väärään kurkkuun.  Pitäisikö minunkin nyt käyttää elämäni hyvät vuodet vastentahtoiseen virkkaamiseen ja nypläämiseen, että voin jatkaa niitä sitten kun (tai jos!) olen laitoksessa enkä tajua enää maailmanmenosta mitään?

No enpä taida. Mutta voinhan aina kirjoittaa hoitotahtooni, että laitokseen joutuessani toivon, että huoneeseeni tuotaisiin joka päivä laatikollinen roinaa järjestettäväksi tai papereita mapitettavaksi:).

Inspiksen kourissa:)

No huhhuh miltä ammattijärjestäjän keittiössä näyttää...

Juomapullot ja muovirasiat säilövä vetolaatikko on ollut jo pitkään tämännäköinen. Olen kestänyt epäjärjestystä yllättävän kauan luottaen siihen että inspiraatio iskee lopulta.

Asiaan tarttumista on lykännyt pakasterasioiden suuri määrä. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta pakasterasiat ovat täynnä marjoja ja hyvässä järjestyksessä pakastimessa mutta tänä vuonna näin ei ole. Rasiat unohtui ottaa mukaan mökille ja vadelmat, mustikat ja puolukat pakattiin siellä pakastuspusseihin. Vain kotona pakastettavat mansikat muistui laittaa rasioihin. Kotipihan marja-aronia oli tänä syksynä harvinaisen huonosatoinen ja näin ollen rasioissa pakastettava marja-aroniamehu jäi saamatta. Rasiat jäivät kaappien täytteeksi.

Pääkoppa on työskennellyt asian kanssa insipistä odotellessa. Olen hitaasti mutta varmasti perustellut itselleni sen, että jatkossa marjat säilötään muovipusseihin (vievät paljon vähemmän säilytystilaa ja niihin voi suoraan kirjoittaa pussin sisällön - mansikkarasioihin lätkittiin alkukesästä Nalle Puh-tarroja kun maalarinteipit ja etikettitarrat olivat loppuneet...nuo pakasterasiat ovat lisäksi arkikäytössä aika ällöjä, jäävät helposti limaisen oloisiksi pesun jälkeenkin ja tulevat helposti laikukkaiksi). Kun päätös pakasterasioiden rajusta vähentämisestä on jo syntynyt, voi vain jäädä odottamaan sitä autuasta hetkeä kun tajuaa että mä en enää halua avata tämännäköistä keittön laatikkoa. Mulle se hetki tuli tänään:).

No ensimmäinen inventaario - tuon verran roipetta mahtuu muka yhteen vetolaatikkon. Tsiisus.Tuossa kasassa oli 10 pakasterasiaa ja yläkaapista löytyi vielä 11. Ja kansia laskin 27, hmmm...

Samalla energialla kävin sitten läpi kaikki keittiön vetolaatikot ja alakaapit. Ja jääkaapin ja pakastimen yläkaapit. Jynssäsin aterinlaatikot puhtaiksi ja pesin ison kasan muka puhtaita astioita nyt todellakin puhtaaksi. Lähes kaikki kattilat sai kyytiä pata-padalla. Inventoin keittokirjat.

Inspis ei hellittänyt siinäkään kohtaa kun lemppariohjelmani alkoi tulla töllöstä - ja raivausta oli tuossa kohtaa takana jo puolitoista tuntia. Kävin keittokirjapinon läpi tanssien lomassa ja juoksin mainoskatkoilla keittiöön jatkamaan kattiloiden kuurausta.

Mummuille tarjotaan pakasterasioita ja jos heillä ei ole tarvetta, ne lisätään kierrätyspinoon. Grillipihdit lähtivät varastoon sinne missä muutkin grillitarvikkeet ovat.

Kierrätykseen lähtee aikamoinen pino keittokirjoja ja keittokirjateline (hei, henkari on paljon parempi ja vie vähemmän tilaa).

Roskiin lähtee yksi rikkinäinen pakasterasia, tikkuuntunut puuhaarukka ja iso pino vanhoja käyttöohjeita, ja lehtiä, joita oli tungettu kaappien syövereihin.







Ainiin ja se inspislaatikko - tältä se näyttää nyt:)

Reseptijärkkäilyä

Tänä syksynä ei ole tarvinnut miettiä mitä laitetaan ruuaksi:).

Olen nimittäin aloittanut ruoka- ja leivontareseptien järjestämisen. Kokoan lempparireseptejäni vihkoon - jos löydän reseptin jota en ole tehnyt aikoihin, testaan sen vielä kerran ennen kuin se hyväksytään vihkoseen.

Ohjeita, joita en ole käyttänyt vuosiin, on pilvin pimein. Jotkut vaan ovat painuneet unohduksiin ja toisista tulin siihen käsitykseen että ei kelpaa lapsille (kunnes testin jälkeen totean että kelpaahan). Ja sitten se kolmas ryhmä: hienot ruoka-annokset, jollaisia kyllä haluaisin loihtia, mutta ovat liian työläitä työssäkäyvälle perheenäidille.

Säilöin reseptejä ensin kodinkansiossa, sitten kuminauhakiinnitteisessä muovikansiossa. Teoriassa kaikki yhdessä paikassa ja järjestyksessä, mutta silti vähän hankalasti saatavilla. Käyttöä varten esille otettu resepti pyöri pöydillä päiväkaudet, kun olisi pitänyt ottaa kansio uudelleen esille sen laittamiseksi takaisin paikalleen. Reseptien selaaminen oli myös vähän työlästä, mikä johti siihen että meillä syötiin usein niitä samoja ruokia, jotka muistin ilman ohjetta. 

 

 

 

En oikein tohtinut koota reseptejä yksiin kansiin, koska ajattelin että kunnon emäntä päivittää ruokatarjontaansa säännöllisesti ainakin lisäämällä sinne uusia trendikkäitä ruokia. Usein.

Nythän on kuitenkin niin, että olen jämähtänyt niihin samoihin tuttuihin, turvallisiin, meidän perheelle maistuviin ruokiin. Hyvin harvoin arkena kokeilen jotain uutta ja erilaista. Lempireseptini mahtuvat vallan mainiosti tavalliseen vihkoon - ja tilaa jää vielä useille uusille lemppareille.

Nyt jos näen lehdessä uuden mielenkiintoisen ruokareseptin, suunnittelen sen tulevan viikon ruokalistalle testiin ja siitä vihkoon.

Ja vaikka vihko on vielä kesken ja useat reseptit vielä odottavat vanhassa muovikansiossa mukaanpääsyään niin täytyy kyllä reteillä että onhan tämä yksi vihko nii-in kätsy:)

Ta-daa!

Kaapista käyttöön - nyt!

Kesälomien jälkeen on taas raivattu kodin kaappeja vanhaan malliin. Päiväkodille vietiin yksi säilytyskaluste ja laatikollinen hiekkaleluja ja kierrätyskeskusta varten kerätään toista laatikkoa. Aina näitä poispistettäviä vaan löytyy.

Olen ottanut säännöksi sen, että jos tavaralle on vielä käyttöä, sen käytön on oltava nyt. Näinpä käyttöön lähtivät 9v kaapissa olleet Nalle Puh-pahvilautaset. Ne ostettiin aikanaan esikoisen 3-vuotissynttäreille, mutta ostin turhan reilusti, yksi paketti jäi yli. Pakettia säilytettiin kaapeissa kaikki nämä vuodet...


...ensin siksi, että seuraaville synttäreille tai nimppareille ne varmaan tulevat hyvään käyttöön - no eipä tulleet, esikoinen kasvoi Nalle Puh-kaudestaan ulos alta aikayksikön.

...sitten siksi, että jospa meille tulee joskus toinen pieni - no tulikin mutta ei koskaan innostunut Nalle Puhista.

...ja sitten vaan siitä syystä että eihän nyt avaamatonta pahvilautaspakettia voi poiskaan heittää.

Tuli sitten loppukesästä esikoisen 12v-synttärikemut sukulaisille ja tuttaville ja otin itseäni niskasta kiinni. Laitoin Nalle Puh-lautaset noutopöytään päättäen pysyä lujana kun esimurrosikäiseni ja samanikäiset  juhlavieraansa naukuvat yhteen ääneen tylsiä ja lapsellisia pahvilautasia (olihan siis pikkuveikallakin 5v-kaverisynttäreillään Clone Wars-lautaset ja muut). 

Lopputulema oli se, että yksikään lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota lautasten kuviointiin vaan keksit ja kakut löysivät nopsasti tiensä pöytään laitetuille pahvilautasille ja pikku suukkuihin. 

Eli jos sillä on käyttöä, sen käytön pitää olla nyt tai se jää kaappiin vuosikausiksi...

Käyttökelpoinen - mutta käytätkö?

Tultiin kotiin pitkältä mökkireissulta ihanan tyhjien vaatekaappien maahan. Eihän kaappeihin jäänyt kuin muutama työvaate kun suurin osa garderoobista matkasi mukana mökiltä toiselle olemattomien pyykkäysmahdollisuuksien vuoksi.

Pyykkirumban jälkeen alkoi kaappien uudellentäyttö - siinä huomasin että isännän kaapissa oli kyllä hyvinkin täyttä jo ennestään. Yhden korin täytti iso fleecetakki, josta loin puolisolle tietynlaisen kysyvän katseen. "Tää on kyllä ihan käyttökelpoinen", hän vastasi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.

Oli pakko kysyä, että "no käytätkö?":). Hän katsoi takkia uudelleen ja totesi, että onhan tuo ollut kaapissa jo monta vuotta mutta eipä oo tullu käytettyä. (Eikä sitä ole itse hankittukaan, saatu lahjaksi jostain projektista aikoja sitten). "En mä taida olla oikein fleecetakkityyppiä".

Tässä taas hyvä muistutus siitä, että vaikka tuote on täysin käyttökelpoinen, sille ei silti välttämättä ole käyttöä! Tämä on hyvä muistaa sekä aleostoksilla että varastoa raivatessa - käyttökelpoista tavaraa varmaan on pilvin pimein ... mutta ostettavia ja säilytettäviä ovat vain ne, joille on myös sitä käyttöä.

Ja näin meiltä lähti kiertoon käyttökelpoinen, lämmin ja pehmoinen iso fleecetakki:).

Antakaa mökillemme roinarauha - tuokaa vain itsenne!

Oltiin juhannusviikko mökillä ja haavatarpeita lipastosta kaivaessa käteen osui tämä kätevä lohen loimuteline. Vanhemmat ovat saaneet sen tuliaiseksi mökille 17 vuotta sitten ja se valmistui suoraan mökkituliaisten kortistoon, kaapin perukoille.

Mökkituliaiset on vaikeita. Moni tahtoisi tuoda tullessaan jotain tarpeellista mutta hyvä tuliainen vaatii isäntäperheen tuntemista perinpohjin. Tuokin loimuteline olisi voinut olla ihan mieluisa tuliainen kalastusfanaattiselle isälleni - harmi vaan että vanhempieni tapoihin ei koskaan kuulunut loimutus, ei vaikka myös savustuspöntössä oli loimutusteline. Meidän perheesssä kalat savustettiin tai paistettiin, piste.

Pahempiakin tuliaisia on mökillä nähty. On ollut niitä kannuja, jotka eivät mahdu mihinkään astiakaappiin. On ollut hyllyt väärällään nättejä pareja keraamisia mukeja, viinilaseja jne. - ihan kiva idea sekin periaatteessa, mutta kun kaksi ihmistä on mökillä kahdestaan niin kahvit ryystetään niistä vanhoista perinteisistä emalimukeista, ei yhteensopivista tuliaismukeista. Tuliaiseksi saadun saunahunajan totesin omissa nahoissani mökkioloihin sopimattomaksi sinä iltana kun vilvottelin saunankuistilla mehiläisparvi seuranani.

Mökin pitäisi olla meistä jokaiselle se omaan makuun sisustettu soppi, jossa saa olla omassa rauhassaan. Jos nyt ihan ilkeämieliseksi ruvetaan niin mikä oikeus muilla edes on alkaa siustaa sitä rauhan tyyssijaa koriste-esineillä ja tavaroilla? Vanhempieni mökkinaapuri kantoi joka vuosi tätimäisen kukan terassiamme komistamaan ja kävi pitkin kesää huomauttamassa, jos sitä oli muka hoidettu väärin tai kasteltu liian harvoin. Kun kuopukseni viime kesänä teloitti kukkasen komealla jalkapallopotkullaan, ymmärsin äitini helpotuksen määrästä myös sen ahdistuksen, mitä tämä terassille väkisin kannettu kukanrumilus oli tuonut tullessaan. Siis varmasti ihan nätti kukka monen mielestä, mutta ei meidän perheen makuun. Tänä vuonna äitini käytti meitä häikäilemättä hyväkseen ja ilmoitti että mökkimme on käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen ja uusien asukkaiden harrastuksiin eivät kuulu ruukkukukat. Mökkinaapuri kävi kuitenkin närkästyksissään tekemässä tupatarkastuksen ja totesi että helatorstain raivausurakkamme jäljltä mökki oli tuskin tunnistettavissa samaksi paikaksi kuin ennen. Hyvä niin!

Joskus tuliaiset osuvat kuitenkin ihan nappiin. Ystäväni tuli viime kesänä miehensä kanssa mökkivisiitille ja hakivat tuliaiset supermarketista: mausteita, keksejä, kuivattua ruisleipää (nam)... ja vessapaperia. Paras mökkituliainen ikinä!!!

Koulu loppui, kirjat jäi...

Koululaisemme puursi viidennen luokkansa päätökseen ja sen kunniaksi kotiimme jäi pino koulukirjoja.

Meillä on vuosien varrella heitetty pikkuhiljaa roskiin kaikki omilta kouluajoilta periytyneet kirjat. Millekään ei koskaan ole ollut käyttöä, mutta niitä siirreltiin pahvilaatikoissa asunnosta toiseen luvattoman pitkään. Olen päättänyt, että en kerää lapsilleni "muistoiksi" kaikkia hänen koulukirjojaan ja roudaa niitä sitten heidän ensimmäisten asuntojensa verkkokellareiden täytteeksi. Katselin pari viikkoa sitten operaatiota, jossa naapurin pariskunta tyhjensi varastoaan ja kantoi sieltä valtavat määrät koulukirjoja ja paperimappeja suoraan roskikseen. Onneksi meillä on tehty tuo jo monta vuotta sitten!

Viime syksynä  meillä elettiin tragedian hetkiä kun esikoisen uusi ruotsin opettaja viesteili, että aikaisempana vuonna aloitettua tehtäväkirjaa jatketaan. "Koululta kirjoja ei löydy, joten oletettavaa on että ne ovat oppilaiden kotona".

Jouduin lukemattomia kertoja vakuuttelemaan uudelle ruotsinmaikalle, että pojan 4.luokalla aloittamaa työkirjaa ei varmasti enää 5.luokan alussa ole tallessa, koska olen sen omin kätösin heittänyt kesällä pois. Kukaan ei tullut keväällä kertoneeksi, että sitä tarvitaan vielä syksyllä.

Tänä vuonna oltiin ennalta viisaita ja laitoin opettajalle kysymyksen siitä jääkö lapsille nyt keväällä jotain mitä käytetään ensi syksynä. Opettaja oli silti vähän kevättuulella ja viestitteli meille vanhemmille näin: "Tämän vuoden matematiikan kirjathan oppilaat saavat omakseen, joten jos kesän sadepäivinä ei keksi muuta tekemistä, voi pohtia tekemättömiä matematiikan tehtäviä;-)".

Joo, ihan kaunis ajatus mutta en todellakaan luota siihen, että niin tylsää tulisi, että koulukirjat kesällä kiinnostaisivat. Eli en aio säästää matematiikan(kaan) kirjoja:).Tietenkin sen verran voisi kestää, että edes seuraavaan syksyyn asti säilyttäisi kirjoja - varmuuden vuoksi.

Kun katsoo tuota yhdestä kouluvuodesta jäänyttä kirjamäärää niin väkisin tulee mieleen että miten Suomella on varaa tällaiseen. Miksi joka ikisessä aineessa pitää olla sekä luku- että työkirja? Eikö kierrätettävä lukukirja riittäisi, jos siinä olisi sellaiset tehtävät, että ratkaisut voisi vain tehdä jokainen omaan vihkoonsa?

Tuntuu että tässäkin markkinatalous jyrää. Ei tarvitse kummoista laskupäätä ymmärtääkseen miksi oppikirjakustantamot tekevät kaksi kirjaa per oppiaine ihan joka aineeseen. Yhteiskunta maksaa ja lapset kantavat kirjoja selkä vääränä.

Valmiiksi täytetyistä tehtäväkirjoista ei oikein ole edes muistoksi. Sitä tarkemmin syynään lapsen vihot, aineet, kertomukset ja esitelmät - niissä näkyy oma panostus, mielikuvitus ja kiinnostuksen kohteet!